Miten ehkäistä tiedevilppiä?

Kuun alussa paljastui tiedevilppiepäily, joka kirvoitti paljon keskustelua. Tänään avoimen tieteen verkosto julkaisi opetus- ja kulttuuriministerille suunnatun lausunnon, jossa todetaan, että kokonaisuutena suomalaisen tieteen tutkimuseettinen tila on pääsääntöisesti hyvä. Tähän on onneksi helppo yhtyä. Vähäkin vilppi tulisi toki pyrkiä kitkemään pois.

Toimenpide-ehdotuksissaan Avoimen tieteen verkosto kannusti erityisesti vahvistamaan tiedeyhteisön autonomiaa ja avoimuuden kulttuuria. Tähän konkreettisia keinoja on monia, joihin avaimet ovat osin tieteen rahoittajatahoilla.

Helsingin Sanomat julkaisivat tästä mielipidekirjoitukseni 9.2.2016. Siinä ehdotin, että rahoittajat kuten Suomen Akatemia, ministeriöt ja erilaiset säätiöt voisivat edellyttää tutkimushankkeiden sitoutuvan tieteellistä laatua parantaviin, tiedeyhteisöjen omiin käytäntöihin. Konkreettisesti:

  1. Rahoittajat voisivat edellyttää rahoitettavia hankkeita esirekisteröimään kokeensa ja hypoteesinsa, jos asetelma sellaisia sisältää. Lisäksi toki tutkimusprotokolla-artikkelin julkaiseminen olisi suotavaa (muistuttaa Avoimen tieteen verkoston vaatimusta tutkimussuunnitelman julkaisemisesta). Tällainen läpinäkyvyys itse asiassa nostaa kyseisen tutkimuksen arvostusta myös tiedeyhteisön silmissä ja tutkimuksen uskottavuutta, joten ihmettelen, miksi tutkijat eivät olisi tällaiseen vaateeseen myötämielisiä.
    (Toki tieteenaloittain on eroja siinä, onko tällaisia rekisteröintikanavia tai protokolla-artikkeleita julkaisevia journaleita ensinkään olemassa.)
  2. Milloin mahdollista, hankkeita voitaisiin vaatia lopuksi julkaisemaan keräämänsä data kansainvälisen tiedeyhteisön käyttöön (esimerkiksi Open Science Framework). Tämä toki edellyttää aineiston huolellista anonymisointia.

Byrokratiaa ylläolevat toimenpiteet eivät kohtuuttomasti lisää.

Lopulta on kyse siitä, mitä tutkijat julkaisuillaan tavoittelevat: tietoa ja totuutta, vai raksia suoritusarviointilomakkeeseen? Liialliset ulkoiset “tulospaineet” tai maineenmetsästyksen ylikorostuminen motiivina johtavat pahimmillaan älyttömyyksiin kuten tutkimusaineistojen sepittämiseen, josta pahimpia esimerkkejä lienee hollantilaisen Stapelin tapaus.

Tärkeää olisikin pidättäytyä ensinnäkin kytkemästä tutkijoiden urakehitystä yksisilmäisesti julkaisujen määrään ja toiseksi vaatimasta tutkimukselta epärealistisia ”pikavoittoja”, joita epäammattimaisimmat tutkijat sitten haksahtavat hätäpäissään keinoin millä hyvänsä tuottamaan.

Ilmiön syntysyyt ovat toki niin monitekijäisiä, että yksittäiset “temput” eivät riitä: Tarpeen ovat monenlaiset toimenpiteet tutkijataitojen koulutuksen parantamisesta aina eettisten käytäntöjen noudattamisen insentivointiin osana hankerahoitusta ja tutkijoiden urasiirtymiä.

2 Comments

  1. Huomauttaisin, että yhteiskuntatieteelliset ja lähitieteiden aineistot saavat myös Tietoarkiston kautta kansainvälistä näkyvyyttä. Toisin sanoen tutkijan ei tarvitse tallentaa aineistoaan itse ulkomaiseen palveluun. Kotimainen palveluntarjoaja huolehtii sen näkyvyydystä myös kansainvälisesti. Tietoarkiston kaikkien aineistojen kuvailutiedot käännetään englanniksi ja kvantitatiivisista aineistoista käännetään myös datatiedosto (ei-suomenkielisen) asiakkaan pyynnöstä. Palveluportaali Aila on suomeksi ja englanniksi. Asiakkaista kymmenisen prosenttia on ulkomaalaisia.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

You may use these HTML tags and attributes: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>