Month: March 2019

***Jatkoa edelliselle blogaukselle ***

2.Luulo, että ”oikeiden” sosiaali- ja käyttäytymistieteiden kuuluu olla lähinnä deskriptiivistä ja sovellukset ovat muualla

Olen kuullut joskus ajatuksen, että yliopistolla tehdään perustutkimusta ja soveltamista sitten ammattikorkeakouluissa ja yrityksissä. Tämä on väärinymmärrys ja loogisesti virheellinen dikotomia (ks. myös blogaukseni Pasteurin kvadrantista).

Käyttäytymistieteellinen interventiotutkimus on erinomainen mahdollisuus kerätä arvokasta dataa ja löytää perustutkimuksellisia oivalluksia käyttäytymismuutoksen ilmiöistä. Ei ole niin, että havainnoivat tai laboratoriotutkimukset olisivat perustutkimusta, ja käytännön kannalta hyödyllisiä sovelluksia sitten olisivat ne muut ja tapahtuisi akateemisen tutkimuksen ulkopuolella. Interventiot (esim. elintapamuutoksen tukemiseen pyrkivä mobiili-app tai ohjattu tukiryhmä) voisi jaotella seuraavanlaisesti: Interventio…

1. … on keksitty päästä, ja joka voi olla yhteensopiva käyttäytymistieteen kanssa (”behaviourally aligned” Euroopan komission termein) tai ei.
   (Toteutus pääosin: Yritykset ja järjestöt)
2. … perustuu käyttäytymistieteelliseen teoriaan ja näyttöön, ja toteutetaan käytännössä (Euroopan komission termein ”behaviourally-informed”).
   (Pääosin: yritykset ja järjestöt, joissa on itse kehitetty ohjelma – tai toteutetaan/levitetään esim. ammattikorkeakouluhankkeessa tai tieteellisen tutkimuksen piirissä kehitettyä ratkaisua)
3. …perustuu käyttäytymistieteelliseen teoriaan ja näyttöön, joka toteutetaan, ja myös arvioidaan.
   (Pääosin: Yritykset ja järjestöt. Arviointi on käytännönläheistä.)
4. … perustuu käyttäytymistieteelliseen teoriaan ja näyttöön, joka toteutetaan, ja josta kerätään monipuolista aineistoa tieteellistä tutkimusta varten (vastaa Euroopan komission termiä ”behaviourally-tested”, mutta tieteellinen tutkimus interventioista sisältää myös laajemman fokuksen kuin pelkän ”vaikuttiko vai ei”-kysymyksen testin).
   (Pääosin: Yliopistot, useimmiten tiiviissä yhteistyössä käytännön toimijoiden kanssa.)

Kuten Louis Pasteur sanoi: SEKÄ käytäntö ETTÄ teoria ovat tärkeitä. Näytön tukemat teoriat ovat parhaita tiivistyksiä ns. todellisen elämän ja käytännön syy-seuraus-mekanismeista – eivät erillisiä siitä. Teoriat tietysti ovat jatkuvasti täsmennykselle ja korjaamiselle avoimia ja alttiita.

Ns. puhdas perustutkimus on toki tärkeää, mutta tieteen tehtävä on auttaa myös etsimään ratkaisuja. Ratkaisuja etsivä tutkimus voi jopa tuottaa tärkeitä oivalluksia perustutkimukselle. Viime aikoina eräs LSE-blogi esitti, että jos tieteenalat perustettaisiin nyt, sosiaali- ja yhteiskuntatieteissä ei välttämättä edes tehtäisi jaottelua basic ja applied. Arvostetun Nature Human Behaviour -lehden viime vuoden luetuimpia artikkeleita on sosiologi Wattsin kirjoitus, joka väittää, että sosiaalitieteiden kehitys junnaa paikoillaan, koska teorioita kehitetään liikaa ERILLÄÄN käytännön toiminnasta ja ratkaisuista. Hän väittää, että ratkaisuorientoitunut tutkimus parantaisi oleellisesti sosiaalitieteiden ongelmallista, keskenään ristiriitaisten teorioiden ja jargonviidakon leimaamaa tilannetta. (En ole kaikesta täysin samaa mieltä, mutta Watts on oikeilla jäljillä.)

Vaikka olenkin promonnut ratkaisuhakuisen interventiotutkimuksen osuuden lisäämisen puolesta, en tietystikään näe, että olisi tarkoituksenmukaista valjastaa 100% tieteestä ratkaisuhakuisuuden alle. Puhdas perustutkimus on tärkeää turvata. Suomalainen akateeminen yhteisö ymmärrettävästi kavahti viime vuonna Tampere3:n hallituksen vahvasti missiolähtöisestä visio- ja strategia-työstä kuullessaan.

3.Luulo, että interventiotutkimus onnistuu silloin, kun ne pystyvät tuottamaan mullistavia muutoksia pikavauhdilla

Strategisen tutkimuksen rahoituksen lisääntyessä monissa maissa tutkijoille kuulee tulleen harmaita hiuksia poliitikkojen tai muiden tilaajien yleisistä epärealistisista odotuksista: Usein ei tunnu olevan hajuakaan siitä, kuinka kauan ratkaisuhakuinen tutkimus kestää. ”We want this solution YESTERDAY!”

Epärealistiset odotukset johtuvat osin myös siitä, miten sekä lehdistö että tutkijat itse ovat aiemmin tottuneet viestimään tuloksistaan. Me tutkijatkin olemme ehkä välillä antaneet suhteettoman suurta painoarvoa tutkimuksille, joissa on löytynyt ”tilastollisesti merkitsevä yhteys”, ja tuloksia on puffattu ”mullistavina” tai muuten ylisanoilla – osin ehkä johtuen paineista rahoittajaan päin. Epäonnista ja epäsopivaa on myös dikotominen tapa kirjoittaa käyttäytymistieteen löydöksistä, jotka ovat oikeasti enemmänkin todennäköisyyksiä ja tendenssejä. Tämä liittyy 1. luuloon: Kukaan ei väitä, että jokin interventiotutkimus, koe tai piirre ratkaisisi koko asian koko väestössä, vaan tarvitaan monen eri tekijän ja useiden interventioiden (useilla tasoilla) yhteistyötä.

Onneksi replikaatiokriisi on saanut tolkkua tutkijoiden tapaan kirjoittaa sekä omiin julkaisuihinsa että pressitiedotteisiin, vaikka ylilyöntejä esiintyy vielä. Enää pitäisi saada suuri yleisö ja lehdistö havahtumaan siihen, että valtaosa tutkimuksesta ON tylsää. Suuresta osasta tutkimuksesta EI saa revittyä ”groundbreaking!”-shokkiotsikoita. Arvokasta tutkimusta ovat myös ns. tylsät replikaatiotutkimukset tai interventiotutkimukset, joissa ei näy mullistavaa muutosta – tällaisistakin tutkimusta kertyy arvokasta tietoa monin tavoin, joka ei kuitenkaan maallikolle välttämättä heti aukene.

Käyttäytymisen muutos on erittäin vaikeaa (ainakin useimmiten saatavilla olevilla keinoilla): Siksi käyttäytymismuutostutkimus pureutuukin usein pähkinään, miten saada muutos aikaan / tukea ihmisten muutosta niukoilla resursseilla kustannusvaikuttavasti. (Nykyisellä käyttäytymismuutostieteellä pystyttäisiin luomaan aivan varmasti merkittäviä tuloksia saavia ohjelmia, jos resursseja ja skaalautuvuuden mahdollisuuksia ei tarvitsisi ajatella! Esimerkiksi Let’s Move It -interventiokokonaisuus toisen asteen opiskelijoiden liikuttamiseksi näyttäisi aivan erilaiselta, jos ei olisi lähdetty optimoimaan mahdollisimman halpaa mutta samalla vaikuttavaa ratkaisua.) Tämä on todellinen älyllinen pähkinä.

Jos muutos tapahtuisi ja kestävä tottumusten luominen syntyisi käskyttämällä tai pelkästään tietoa jakamalla, käyttäytymismuutostiedettä tuskin olisi syntynyt.

Se, miten käyttäytymismuutostiede kontribuoi ongelmien ymmärtämiseen ja ratkaisuun – osana monitieteellisiä tiimejä – on periaatteessa sama kuin monesti tieteellisen ymmärryksen kontribuutio: Tarjoamalla struktuurin, viitekehyksen, metodin ja teoreettisen käsitteistön ongelman jäsentämiseen ja siten parempaan hallitsemiseen, ja sen pohjalta systemaattisten ratkaisuvaihtoehtojen tuottamiseen.

Euroopan komission raportti (2016) toteaa käyttäytymistieteiden hyödyistä julkishallinnolle:
“Overall, the evidence shows that insights from behavioural sciences are contributing to reshaping public policy in a wide range of domains, in particular employment, consumer protection, health, taxation, environment and transport. Furthermore, some successful behavioural initiatives seem to be replicated or adapted across countries, and this includes well-known examples (e.g. receipt-based tax lotteries) but also less obvious ones (e.g. the penalty points system for driving offences).”

Monissa maissa on perustettu valtionhallinnon piiriin kokonaisia yksikköjä käyttäytymistiedon sekä kenttäkokeiden hyödyntämiseksi julkishallinnon parantamisessa.

Monissa maissa – mm. Britanniassa, Saksassa, Ranskassa – on perustettu valtionhallinnon piiriin kokonaisia yksikköjä käyttäytymistiedon sekä kenttäkokeiden hyödyntämiseksi julkishallinnon parantamisessa. Suomessa asian edistämiselle on Valtioneuvoston kansliassa toistaiseksi hieman pienempi porukka. Sektoritutkimuslaitoksissa tunnutaan havahdutun siihen, että nykyajan viheliäisten ongelmien ytimessä on käyttäytymisen muutos – joko kansalaisten tai ylemmän tason organisaatioiden toimijoiden. Esimerkiksi Luonnonvarakeskukseen on perustettu käyttäytymismuutoksen ryhmä.

Vaikka käyttäytymismuutoksen tutkimus on tällä hetkellä hajaantunut useaan eri alaan ja käyttäytymismuutoksen ongelmaan, on ennakoitu, että Suomeenkin perustetaan lähitulevaisuudessa käyttäytymismuutoksen teoriaan ja metodologiaan keskittyvä tutkimuskeskus. Se vauhdittaisi sekä käyttäytymismuutoksen perustutkimuksen, soveltavan tutkimuksen että yhteiskunnallisten sovellusten etenemistä.

Tulevaisuus on valoisa!

Lähteitä ja lisälukemistoa:

• European Commission: Behavioural Insights Applied to Policy – European Report 2016
• Annala & Hankonen (2016): Viisaisiin vaikuttamassa? – 4 vahvuutta, joiden vuoksi Suomi voi hyödyntää käyttäytymistieteitä politiikkatoimien valmistelussa
• Watts (2017): Should social science be more solution-oriented? Nature Human Behaviour.
• Is it fair to say that most social programmes don’t work? https://80000hours.org/articles/effective-social-program/
• Hankonen (2017): Käyttäytymistieteen mukainen vai siihen perustuva vaikuttaminen – mitä väliä?
• Hankonen (2019): Perus- vai soveltavaa tiedettä? Virheellinen vastakkainasettelu
• Käyttäytymistieteet ja päätöksenteko kohtaavat: Kokeilukulttuuri muutoksen mahdollistajana? Vuorovaikutusseminaari 26.10.2016 

Käyttäytymisen muutosta koskeva tutkimus käsittelee sitä, miten ja millä ehdoin ihmiset muuttavat käyttäytymistään – tapahtui se sitten asenteiden, fyysisen ympäristön muutosten tai vaikka sosiaalisen paineen kautta. Tutkimusalan piiriin kuuluu populaaria ja Nobel-huomiotakin saanut tuuppaus-lähestymistapa (ns. nudging), joskin käyttäytymisen muutosta koskeva tutkimuskenttä on paljon tätä monipuolisempi ja laajempi. Monissa tilanteissa käyttäytymisen muutos on kuitenkin paljon kompleksisempi ongelma kuin nudge-lähestymistapa antaa ymmärtää.

 

Käyttäytymisen muutos on monien yhteiskunnallisten haasteiden ytimessä

IPCC:n erikoisraportista ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi saa lukea tukun toimenpiteitä, joissa avain on monien eri toimijoiden käyttäytymisen muutoksessa. Tuotannon piirissä tulee hyödyntää vähäpäästöisiä alumiininvaihtoehtoja, kansalaisten tulee osallistua enemmän politiikkaan, ruoan osalta tulee vähentää ruoan poisheittämistä ja kuluttaa vähemmän liha- ja maitotuotteita; liikenteen osalta tulee kävellä ja pyöräillä enemmän lyhyillä välimatkoilla, ja niin edelleen. Energian kulutuksen vähentämiseen tähtäävässä TRED-projektissa tunnistettiin tukku eri energiankulutuksen kannalta olennaisia toimia – ja identifioi peräti 240 eri käyttäytymistä (esim. 40 lämmittämiseen ja viilentämiseen liittyvää käyttäytymistä, 18 viihdelaitteistoon liittyvää käyttäytymistä, jne…).

Niin ympäristön pelastamisessa kuin muillakin alueilla vaikuttaminen on tehokkaampaa, kun systemaattisesti pilkotaan ongelma konkreettisiin osasiin – käyttäytymisinä. Näin voidaan tunnistaa oleellisimmat käyttäytymismuodot, joihin sitten kohdistetaan toimenpiteitä.  Samalla on tärkeää tunnistaa näihin käyttäytymisiin vaikuttavat tekijät sekä vaikuttamiskeinot. Tiedottaminen ei useinkaan riitä käyttäytymisen muuttamiseksi.
Käyttäytymismuutos-ohjelmien rakentamisen lähtökohta onkin systemaattisesti pilkkoa ongelma palasiksi. Sitten kääritään hihat, ja analysoidaan miten kohderyhmässä näitä käyttäytymisiä parhaiten voidaan edistää.

Tutkimusryhmässämme tutkimuksen kohteena olevia käyttäytymisiä ovat liikunta, mielen hyvinvoinnin ylläpitoon & stressin hallintaan tähtäävien harjoitteiden tekeminen, terveellinen syöminen, liiallisen istuminen vähentäminen, hyvinvointia edistävän luokkahuoneympäristön luominen, voimaannuttava ja motivaatiota tukeva vuorovaikutus sekä terveyteen liittyvän geenitiedon viestiminen. Arvioimme ja kehitämme teorioita sekä tieteellisiä menetelmiä muutoksen tutkimukseen. Käyttämämme teoriat ja viitekehykset soveltuvat monipuolisesti erilaisten käyttäytymisongelmien analyysiin.

Käyttäytymismuutostieteen taustaa ja määrittelyä

Käyttäytymisen muutosta ja siihen vaikuttamista on sosiaalipsykologia tutkinut jo sata vuotta, mutta systemaattisempana kokonaisuutena se on alkanut nousta esiin erityisesti viimeisimmän vuosikymmenen aikana. Varhainen tutkimus keskitty 1900-luvun alussa asenteisiin ja niiden muuttamiseen, sen jälkeen rakentaen teoriaa moninaisista muista käyttäytymiseen vaikuttavista tekijöistä, niiden keskinäisistä suhteista ja niihin vaikuttamisen tavoista. Erityisen vahvasti aihe on kehittynyt terveyspsykologian piirissä: Ensinnäkin sairaanhoitokulujen hillitsemiseksi elintapamuutos sairauksien ennaltaehkäisyksi on ollut kiinnostavaa – monissa maissa on haluttu suunnata rahoitusta sen ymmärtämiseksi, millä keinoin saataisiin vaikutettua ihmisten terveyteen vaikuttaviin käyttäytymismuotoihin kuten liikuntaan, ravitsemukseen – ja siksi psykologian sisällä rahoitusta on monissa maissa (ei Suomessa) suunnattu tähän tutkimuskenttään. Toiseksi, terveyspsykologian kehittyessä läheisesti lääketieteen kyljessä, se on joutunut enemmän kuin muut psykologian sovellusalat – haastetuksi metodien systemaattisuuden ja täsmällisyyden osalta, lääketieteen tiukkuuden näkökulmasta, ja myös siten laadullisesti kehittänyt voimakkaasti aihepiirin edistysaskelia.

Käyttäytymisen muutosta koskeva tutkimus käsittelee sitä, miten ja millä ehdoin ihmiset muuttavat käyttäytymistään – tapahtui se sitten asenteiden, fyysisen ympäristön muutosten tai vaikka sosiaalisen paineen kautta. Tutkimusalan piiriin kuuluu populaaria ja Nobel-huomiotakin saanut tuuppaus-lähestymistapa (ns. nudging), joskin käyttäytymisen muutosta koskeva tutkimuskenttä on paljon tätä monipuolisempi ja laajempi. Monissa tilanteissa käyttäytymisen muutos on kuitenkin paljon kompleksisempi ongelma kuin nudge-lähestymistapa antaa ymmärtää.

Mihin kaikkiin käytännön tilanteisiin käyttäytymismuutostiede on relevantti? Yhteiskunnan eri puolille. Suuri osa ongelmistamme – jättimäisistä arkisiin – olisi ratkaistavissa jos ihmiset saataisiin muuttamaan käyttäytymistään (esim. ilmastonmuutos, kansanterveysongelmat, arjen stressi, kohtaamiset arjessa). Euroopan komission raportti (2016) totesikin, että käyttäytymistieteeseen perustuvasta tai sen informoimasta suunnittelusta olisi usealla eri julkishallinnon alalla hyötyä ja listaa mm. liikenteen, terveyden, verotuksen, työllisyyden, ympäristön ja kuluttajansuojan alueet. Raportissa esitellään monia kustannusvaikuttaviksi osoitettuja ’behavioural insights’-interventioita.

Tutkimusalana tämä on järjestynyt – tai järjestymässä – vasta hiljattain: Suomessakaan en tiedä käytetyn ’behaviour change science’ -nimitystä ennen omaa väitöskirjaani vuodelta 2011.

Alalle omistettuja oppituoleja ei juuri vielä ole. Termiä aletaan hiljalleen käyttää enenevissä määrin. University College London perusti uutena käyttäytymismuutoskeskuksen vuonna 2014. Scienceofbehaviorchange.org on tuore amerikkalainen projekti. Alaa kehittävät tutkijat tekevät tätä monen eri tieteenalan piirissä ja julkaisevat eri alojen lehdissä – sosiaalipsykologian, psykologian, käyttäytymislääketieteen, käyttäytymistaloustieteen, jne…

Tutkimusalueen nuoruus saattaa olla yksi syy, miksi olen usein kohdannut seuraavia harmillisia väärinymmärryksiä – sekä tutkijoiden että maallikoiden joukossa.

Väärinymmärrys nro 1.) Luulo, että käyttäytymismuutos liittyy vain yksilön muutokseen ja suoraan yksilöön vaikuttamiseen

Yleisimmin kohtaamme virhekäsityksen, että käyttäytymismuutostutkijat keskittyvät tutkimaan yksilön käyttäytymistä, yksilön käyttäytymisvalintoihin suuntautuvien keinojen (”käyttäytymisen muutostekniikoiden”) toimintamekanismeja, ja/tai yksilön psykologista toimintaa esim. motivaatiota käyttäytymisen päävaikuttimena.*

Tähän harhaluuloon kuulee kytkettävän lause: ”Mutta rakenteet ovat paljon tärkeämmät!” – tai ”Yhteiskunnallisilla, rakenteellisilla keinoilla vaikuttaminen on paljon tehokkaampaa.” – tai ”Poliitikkoihinhan meidän pitää vaikuttaa.”

Käyttäytymismuutostutkimuksessa otetaan hyvin usein monitasonäkökulma. On päivänselvää, että yhteiskunnallisilla, kulttuurisilla, rakenteellisilla tekijöillä on merkittävä vaikutus käyttäytymiseen. Lisäksi ihmisten välittömät interpersoonalliset kontaktit, vertaisryhmät ja työtiimit ovat merkityksellisiä. Monet käyttäytymismuutostutkijat suunnittelevat interventioita, jotka operoivat sekä sosiaalisen ja fyysisen ympäristön että yksilön psykologian tasoilla. Ei pelkästään yksilöön keskittyen.

• Ensinnäkin: Käyttäytymismuutostutkija EI kuvittele, etteikö lainsäädäntö olisi tehokkain keino ohjata kansan käyttäytymistä – monesti näin nimenomaan on. Turvavyöpakko, baaritupakointikielto, ja monet muut asiat eivät todellakaan olisi muuttuneet yhtä tehokkaasti pehmeästi ns. valistuksen keinoin. Kuitenkin on lukemattomia asioita ja seikkoja, joita emme toistaiseksi ole yhteiskuntana halunneet julkisen sääntelyn piiriin tai joiden osalta emme halua rajoittaa ihmisten valinnanvapautta. Silloin vaikuttamisen keinovalikoima kaikilla muilla tasoilla on se, joka on käytössä.Toisaalta myös valintoja rajoittava säätely vaatii kansan hyväksyntää: Käyttäytymistieteiden avulla voidaan paremmin ymmärtää esimerkiksi sitä, miten kansa helpommin hyväksyisi uusien rajujen ilmastopoliittisten linjaukset ja näitä poliitikot siten uskaltaisivat todella tehdä (ks. Prof., Dame Theresa Marteun artikkeli aiheesta).
• Toiseksi: Lainsäädäntö ja politiikkatoimien suunnittelu on myös alue, jota voisi tehostaa käyttäytymistieteellisellä näkemyksellä. Tätä havainnollistaa hyvin tutkimuksemme, jossa analysoitiin työpaikkaterveyden edistämiseen liittyviä politiikka-asiakirjoja: Politiikkasuositukset oli muotoiltu epämääräisesti tai sitten ne tyypillisesti perustivat oletukseen, että toimijoille jalkautetaan toimenpiteitä tietoa jakamalla (tutkimusnäyttö osoittaa, ettei tiedon antaminen riitä muutoksen aikaan saamiseksi). Analyysi osoitti selvästi, että toimenpiteissä alihyödynnettiin käyttäytymistiedettä. Käyttäytymismuutostieteen sisartiede, implementaatiotiede (implementation science), syntyi Pohjois-Amerikassa havainnosta, että lääketieteen perustutkimuksen innovaatioilla kestää vuosikausia siirtyä käytännön praktiikkaan. Pelkkä uusista innovaatioista tiedottaminen ei saakaan aikaan muutosta hoidossa. Välihuomiona todettakoon, että myöskään implementaatiotieteen professuureja Suomeen ei ole tietääkseni toistaiseksi perustettu.
• Kolmanneksi väestön hyvinvointi- ja eriarvoisuusongelmista puhuttaessa myös usein tuodaan esiin raha. Hyvinvoinnin lisäämiseksi ja eriarvoisuuden vähentämiseksi tarvitaan julkishallinnolta riittäviä budjettipanostusta. Tämä ei myöskään ole mitenkään ristiriidassa käyttäytymismuutos-projektien kanssa.Tämän väärinymmärryksen yksi erityismuoto liittyy terveydenedistämisen kontekstiin. Joskus on käynyt ilmi harhaluulo – joskus omien opiskelijoidenikin parissa – että jos tutkija tutkii vaikkapa liikuntamotivaatiota, niin tutkija samalla ajattelee, että liikuntamotivaation kautta löytyy (aina) ratkaisu liikkumattomuuteen. Näinhän ei ole. Liikkumattomuutta tai aika monta muuta vastaavaa elintapaongelmaa miettineille tutkijoille on selvää, että kestävään ja tehokkaaseen terveyden edistämiseen tarvitaan vaikuttamista monella alueella – aina köyhyyden edistämisestä palvelujen tarjoamiseen; aktiivista liikkumisesta tukemisen infrastruktuurin rakentamisesta tiedon, taitojen ja motivaation lisäämiseen. Ongelmat ovat monitekijäisiä ja kompleksisia. Silti on monesti tarkoituksenmukaista tutkia yhtä vaikuttavaa tekijää kerrallaan ja porautua siihen syvälle.Siinä missä ortopedikaan ei ajattele jalkojen terveyden määrittävän ihmisen koko tervettä, ei myöskään motivaatiotutkija ajattele tietoisen motivaation olevan riittävä – tai aina edes välttämätön! – käyttäytymiselle. Tai että kaikki tai edes valtaosa käyttäytymismuutos-satsauksista käytännössä olisi järkevää tehdä yksilöön ja motivaatioon suuntautuen. Silti jokin rajattu osa ongelmasta tai sen determinanteista on arvokas tutkittavaksi yksinäänkin.Ja edelleen, koska ongelmat ovat monitekijäisiä, myös käyttäytymismuutostutkijaa turhauttaa kuulla maallikon vuorenvarma yhden syyn analyysi: ”TÄSTÄ tämä asia johtuu!”, kun kyseisestä asiasta on varmasti tutkimusnäyttöä että sillä on vain oma (pieni) yhteytensä asiaan.

(*) Yksinkertainen termisekaannus voi olla yksi syy hämmennykseen. Behavioristinen sekoitetaan usein behavioraaliseen. Behaviorismi on 1920-60-luvuilla vallinnut psykologisen tutkimuksen paradigma, jonka nykymuotoja tutkivat neobehavioristit lähinnä Amerikassa. Termi ”behavioraalinen” liittyy kaikenlaiseen käyttäytymiseen, eikä se sisällä mitään ihmiskuva- tai epistemologisia oletuksia tai kuten behaviorismi. Käyttäytymistaloustieteilijätkin harmittelevat joskus journalistien virheellisestä käännöksestä behavioristinen taloustiede – kyse on toki behavioraalinen eli käyttäytymistaloustiede.

BLOGAUKSEN SEURAAVA OSA VALOTTAA YLEISTÄ VÄÄRINYMMÄRRYSTÄ NRO 2 – MIKÄ SE LIENEE, ARVAATKO? STAY TUNED! 🙂

Ps. Palaute on arvokasta ja tervetullutta!

Kiitos Marja Kinnuselle ensimmäisen version lukemisesta (jo elokuussa 2018, apua!) ja parannusehdotusten esittämisestä!

Yleinen jakolinja tutkimuksessa on soveltavan ja perustutkimuksen välillä. Näin myös tuoreessa artikkelissa, jossa nostettiin esiin, että viime aikoina on lisääntynyt ongelmiin kohdistuva soveltava tutkimus. “Jo vuosikymmeniä tieteentutkimuksessa on puhuttu uuden tiedon tuottamisen mallista, joka eroaa perinteisestä tieteentekemisestä. Tämä uusi muoto on soveltavaa ja siinä tähdätään käytännön hyötyyn, ongelmanratkaisuun. Uudessa tutkimustavassa tavoitteita asettaa rahoittaja.”

On kuitenkin yksinkertaistavaa sanoa, että soveltava tutkimus olisi lisääntynyt ja perustutkimus vähentynyt, tai että tällainen uusi muoto tähtäisi vain käytännön hyötyyn – kyseessä on lähtökohtaisesti virheellinen dikotomia.

Donald Stokes on esittänyt, että tieteellisiä ja teknologisia näkökulmia voi ymmärtää kahtena ulottuvuutena, ja osa tutkimuksesta osuu sekä soveltavan että perustutkimuksen alueelle. Tämän hän nimeää “Pasteurin kvadrantiksi”.

Puhdas perustutkimus on kiinnostunut syvällisen ymmärryksen lisäämisestä (esim. Curie, Bohr), ja puhdas soveltava tutkimus suuntautuu käytännön sovellusten synnyttämiseen (esim. Edison). Sen sijaan “käytöstä inspiroitunut perustutkimus” pyrkii molempiin: Sekä tuottamaan käytännön hyötyä että lisäämään syvällistä tieteellistä ymmärrystä.

Tämä nurkka nimettiin Pasteurin kvadrantiksi – Louis Pasteur on paraatiesimerkki tutkijasta, joka on intohimoisen kiinnostunut ymmärtämään perustutkimuksellisen jättipähkinän mutta samalla haluaa edistää konkreettista käytännön ongelman ratkaisua.

Stokesin nelikentän kolmesta kulmasta yhtäkään ei arvoteta ylitse muiden – myös puhdas perustutkimus ja puhdas soveltava tutkimus ovat tärkeitä. Toisaalta alakulman nelikentän alue, jossa ei ole pyrkimystä ilmiöiden syvällisen ymmärryksen lisäämiseen eikä käytännön hyötyyn, kuvaa ehkä tutkimusta, jonka tekemiselle ja rahoittamiselle on hankala löytää hyvää perustelua.

Itselleni käyttäytymisen muutoksen tutkijana on käynyt vuosien varrella yhä selvemmäksi, että käyttäytymisen muutoksen ja siihen vaikuttamisen problematiikkaa ei ymmärretä laisinkaan riittävästi. Tieteellisiä pähkinöitä on tällä alueella kasakaupalla. Näiden ratkaisu havainnoivalla tutkimuksella tai tutkijan nojatuolissa on mahdotonta, ja konkreettisten ratkaisujen testaaminen tuottaa empiiristä dataa joiden avulla voi arvioida, koetella ja edelleenkehittää teorioita.

Sosiaalipsykologian klassikko Kurt Lewinin sitaatti sopiikin tähän hyvin: “If you truly want to understand something, try to change it.”

Ongelmiin kohdistuva, asioita muuttamaan pyrkivä tutkimus voi myös olennaisesti lisätä perustavaa laatua olevaa tieteellistä ymmärrystä.

Ratkaisuja hakevaa tutkimusta ja perustutkimusta onkin hölmöä laittaa vastakkain. Sosiologi ja fyysikko Duncan Watts on esittänyt, että itse asiassa ongelmalähtöinen, ratkaisujen etsintään suuntautunut tutkimus voi edistää myös teoriankehitystä. Teorialähtöiset havainnoivat tutkimukset eivät pysty kiihdyttämään teoriakehitystä yhtä hyvin.

Yhteiskuntatieteilijänä on tottunut siihen, että aina silloin tällöin kuulee soveltavaa tutkimusta halveksuvia ilmaisuja, ikään kuin aidosti akateemisten ja intellektuaalien yliopistoihmisten pitäisi pysyä sellaisesta mahdollisimman kaukana, jonkin kriittisen etäisyyden päässä, ja jättää sovellusten kehittäminen käytännön ihmisille. Tässä kuultaa implisiittisenä oletus, että sovellusten kehittäminen on jotain vähemmän arvokasta, vähemmän älyllistä ja akateemiseen maailmaan heikommin istuvaa puuhaa kuin “todellinen perustutkimus”.

Erilaiset käyttäytymismuutoskysymykset ja “äppsien” kehittely voi kuulostaakin yksinkertaiselta ja tylsältä näpertelyltä ensi kuulemalta. Mutta todellisuudessa ihmisen käyttäytyminen kytkeytyy monimutkaisiin sosiaalisiin verkostoihin, ja on osa käyttäytymisten systeemien verkostoa, ja siihen vaikuttavat hyvin monet eri tekijät yksilöpsykologisista aina organisatorisiin ja kulttuurisiin sekä rakennetun ympäristön piirteisiin. Tämä on toki itsestäänselvää, mutta juuri tämän kompleksisuuden ymmärtäminen ja mallintaminen – ja tähän kokonaisuuteen vaikuttamisen tieteellinen ymmärtäminen – on tällä hetkellä lapsenkengissä.

Käyttäytymiseen vaikuttaminen on yleensä hankalaa monista eri syistä. Jos on suhtautunut oikealla analyyttisyyden tasolla mihin tahansa yhteiskunnalliseen ja käyttäytymisenmuutos-ongelmaan ja miettinyt ratkaisuja sekä pohtinut näiden luotettavia arvioinnin menetelmiä, ratkaisuorientoituneen tieteen väheksyminen triviaalina ja sen leimaaminen helpoksi puuhasteluksi on älyllisesti epärehellistä.

Joidenkin tutkijoiden penseys soveltavaa tutkimusta kohtaan saattaa osin johtua riippumattomuuden uhan pelosta. Poliitikkojen ja rahoittajien talutusnuorassa ei haluta olla. Kaikkea rahoitusta ei tietenkään pidä suunnata soveltavaan tai Pasteurin kentään, puhtaalla perustutkimuksella on tärkeä roolinsa ja ihmiskunta ja yhteiskunta tarvitsevat kaikkia kolmea kvadranttia. Sitä paitsi – myös perustutkimuksen piirissä voi syntyä innovaatioita, vahingossa. Lisäksi tutkimuskysymysten tarkka sanelu ei kuulu asiaan missään nelikentän nurkassa, tai strategisten painopisteiden valinnassa – professori Hanskin sanoin – tieteellisen tutkimuksen tavoitteena ei toki tulisi olla “yksin taloudellinen menestyminen, vaan tavoitteena olisi samalla edistää kestävää kehitystä ja parempaa tulevaisuutta.”

Tutkijatkin voisivat paremmin hyödyntää mahdollisuudet yhdistää perus- ja soveltavan tutkimuksen tavoitteita saman tutkimusprojektin sisällä.

Summa summarum: Nyt, kun rahoitusta on siirretty jossain määrin ratkaisusuuntautuneeseen tutkimukseen, tätä ei tarvitse nähdä uhkana perustutkimukselle. Voisimmeko me tutkijat paremmin hyödyntää mahdollisuuksia yhdistää perus- ja soveltavan tutkimuksen tavoitteita saman tutkimusprojektin sisällä? Kun on ongelma, se voidaan tiedeperustaisesti yrittää ratkaista, mutta samalla oppia jotain uutta, fundamentaalista koko ilmiöalueesta.

Lähteitä & lisälukemistoa:

• Watts, D. 2017. Should Social Science Be More Solution Oriented? Nature Human Behaviour.
• Klein et al 2015. Realizing the promise of social psychology in improving public health. Personality and Social Psychology Review, 19, 77–92.
• Rothman 2004. “Is there nothing more practical than a good theory?”: Why innovations and advances in health behavior change will arise if interventions are used to test and refine theory. IJBNPA.
• Stokes, D.1997. Pasteur’s quadrant: Basic science and technological innovation. Washington, DC: Brookings Institution Press.