Perus- vai soveltavaa tiedettä? Virheellinen vastakkainasettelu


Yleinen jakolinja tutkimuksessa on soveltavan ja perustutkimuksen välillä. Näin myös tuoreessa artikkelissa, jossa nostettiin esiin, että viime aikoina on lisääntynyt ongelmiin kohdistuva soveltava tutkimus. “Jo vuosikymmeniä tieteentutkimuksessa on puhuttu uuden tiedon tuottamisen mallista, joka eroaa perinteisestä tieteentekemisestä. Tämä uusi muoto on soveltavaa ja siinä tähdätään käytännön hyötyyn, ongelmanratkaisuun. Uudessa tutkimustavassa tavoitteita asettaa rahoittaja.”

On kuitenkin yksinkertaistavaa sanoa, että soveltava tutkimus olisi lisääntynyt ja perustutkimus vähentynyt, tai että tällainen uusi muoto tähtäisi vain käytännön hyötyyn – kyseessä on lähtökohtaisesti virheellinen dikotomia.

Donald Stokes on esittänyt, että tieteellisiä ja teknologisia näkökulmia voi ymmärtää kahtena ulottuvuutena, ja osa tutkimuksesta osuu sekä soveltavan että perustutkimuksen alueelle. Tämän hän nimeää “Pasteurin kvadrantiksi”.

Puhdas perustutkimus on kiinnostunut syvällisen ymmärryksen lisäämisestä (esim. Curie, Bohr), ja puhdas soveltava tutkimus suuntautuu käytännön sovellusten synnyttämiseen (esim. Edison). Sen sijaan “käytöstä inspiroitunut perustutkimus” pyrkii molempiin: Sekä tuottamaan käytännön hyötyä että lisäämään syvällistä tieteellistä ymmärrystä.

Tämä nurkka nimettiin Pasteurin kvadrantiksi – Louis Pasteur on paraatiesimerkki tutkijasta, joka on intohimoisen kiinnostunut ymmärtämään perustutkimuksellisen jättipähkinän mutta samalla haluaa edistää konkreettista käytännön ongelman ratkaisua.

Stokesin nelikentän kolmesta kulmasta yhtäkään ei arvoteta ylitse muiden – myös puhdas perustutkimus ja puhdas soveltava tutkimus ovat tärkeitä. Toisaalta alakulman nelikentän alue, jossa ei ole pyrkimystä ilmiöiden syvällisen ymmärryksen lisäämiseen eikä käytännön hyötyyn, kuvaa ehkä tutkimusta, jonka tekemiselle ja rahoittamiselle on hankala löytää hyvää perustelua.

Itselleni käyttäytymisen muutoksen tutkijana on käynyt vuosien varrella yhä selvemmäksi, että käyttäytymisen muutoksen ja siihen vaikuttamisen problematiikkaa ei ymmärretä laisinkaan riittävästi. Tieteellisiä pähkinöitä on tällä alueella kasakaupalla. Näiden ratkaisu havainnoivalla tutkimuksella tai tutkijan nojatuolissa on mahdotonta, ja konkreettisten ratkaisujen testaaminen tuottaa empiiristä dataa joiden avulla voi arvioida, koetella ja edelleenkehittää teorioita.

Sosiaalipsykologian klassikko Kurt Lewinin sitaatti sopiikin tähän hyvin: “If you truly want to understand something, try to change it.”

Ongelmiin kohdistuva, asioita muuttamaan pyrkivä tutkimus voi myös olennaisesti lisätä perustavaa laatua olevaa tieteellistä ymmärrystä.

Ratkaisuja hakevaa tutkimusta ja perustutkimusta onkin hölmöä laittaa vastakkain. Sosiologi ja fyysikko Duncan Watts on esittänyt, että itse asiassa ongelmalähtöinen, ratkaisujen etsintään suuntautunut tutkimus voi edistää myös teoriankehitystä. Teorialähtöiset havainnoivat tutkimukset eivät pysty kiihdyttämään teoriakehitystä yhtä hyvin.

Yhteiskuntatieteilijänä on tottunut siihen, että aina silloin tällöin kuulee soveltavaa tutkimusta halveksuvia ilmaisuja, ikään kuin aidosti akateemisten ja intellektuaalien yliopistoihmisten pitäisi pysyä sellaisesta mahdollisimman kaukana, jonkin kriittisen etäisyyden päässä, ja jättää sovellusten kehittäminen käytännön ihmisille. Tässä kuultaa implisiittisenä oletus, että sovellusten kehittäminen on jotain vähemmän arvokasta, vähemmän älyllistä ja akateemiseen maailmaan heikommin istuvaa puuhaa kuin “todellinen perustutkimus”.

Erilaiset käyttäytymismuutoskysymykset ja “äppsien” kehittely voi kuulostaakin yksinkertaiselta ja tylsältä näpertelyltä ensi kuulemalta. Mutta todellisuudessa ihmisen käyttäytyminen kytkeytyy monimutkaisiin sosiaalisiin verkostoihin, ja on osa käyttäytymisten systeemien verkostoa, ja siihen vaikuttavat hyvin monet eri tekijät yksilöpsykologisista aina organisatorisiin ja kulttuurisiin sekä rakennetun ympäristön piirteisiin. Tämä on toki itsestäänselvää, mutta juuri tämän kompleksisuuden ymmärtäminen ja mallintaminen – ja tähän kokonaisuuteen vaikuttamisen tieteellinen ymmärtäminen – on tällä hetkellä lapsenkengissä.

Käyttäytymiseen vaikuttaminen on yleensä hankalaa monista eri syistä. Jos on suhtautunut oikealla analyyttisyyden tasolla mihin tahansa yhteiskunnalliseen ja käyttäytymisenmuutos-ongelmaan ja miettinyt ratkaisuja sekä pohtinut näiden luotettavia arvioinnin menetelmiä, ratkaisuorientoituneen tieteen väheksyminen triviaalina ja sen leimaaminen helpoksi puuhasteluksi on älyllisesti epärehellistä.

Joidenkin tutkijoiden penseys soveltavaa tutkimusta kohtaan saattaa osin johtua riippumattomuuden uhan pelosta. Poliitikkojen ja rahoittajien talutusnuorassa ei haluta olla. Kaikkea rahoitusta ei tietenkään pidä suunnata soveltavaan tai Pasteurin kentään, puhtaalla perustutkimuksella on tärkeä roolinsa ja ihmiskunta ja yhteiskunta tarvitsevat kaikkia kolmea kvadranttia. Sitä paitsi – myös perustutkimuksen piirissä voi syntyä innovaatioita, vahingossa. Lisäksi tutkimuskysymysten tarkka sanelu ei kuulu asiaan missään nelikentän nurkassa, tai strategisten painopisteiden valinnassa – professori Hanskin sanoin – tieteellisen tutkimuksen tavoitteena ei toki tulisi olla “yksin taloudellinen menestyminen, vaan tavoitteena olisi samalla edistää kestävää kehitystä ja parempaa tulevaisuutta.”

Tutkijatkin voisivat paremmin hyödyntää mahdollisuudet yhdistää perus- ja soveltavan tutkimuksen tavoitteita saman tutkimusprojektin sisällä.

Summa summarum: Nyt, kun rahoitusta on siirretty jossain määrin ratkaisusuuntautuneeseen tutkimukseen, tätä ei tarvitse nähdä uhkana perustutkimukselle. Voisimmeko me tutkijat paremmin hyödyntää mahdollisuuksia yhdistää perus- ja soveltavan tutkimuksen tavoitteita saman tutkimusprojektin sisällä? Kun on ongelma, se voidaan tiedeperustaisesti yrittää ratkaista, mutta samalla oppia jotain uutta, fundamentaalista koko ilmiöalueesta.

Lähteitä & lisälukemistoa:


Leave a Reply

Your email address will not be published.