Vaatiiko asiakonflikti tunnekonfliktia

Julkisen keskustelun tyyli: Asiakonflikti on tärkeää, mutta vaatiiko se tunnekonfliktia?

Yhteiskunnallinen dialogi on aina keskeistä osana demokraattisia yhteiskuntia. On tärkeää, että eri näkökulmia esitetään ja haastetaan julkisessa keskustelussa – kriittisen keskustelun kautta saadaan kehitettyä mahdollisimman hyviä ja laadukkaita ratkaisuja.

Ihan sama pointti kuin tieteessä – asia-argumentteja tarkastellaan ja hypoteeseja yritetään todistaa vääräksi.

Mutta vaatiiko kansalaisyhteiskunnassa asioiden kriittinen tarkastelu ja haastaminen välttämättä tunnepitoista, vihamielistä sävyä?

Kansalaisyhteiskunnan keskustelu on tärkeää, ja aiemman sijaan – torien ja sanomalehtien – se nykyään sijoittuu myös sosiaaliseen mediaan. On jo monesti todettu, että kasvoton some voi tuottaa enemmän tunnepitoista ja aggressiivista ilmaisua – tähän on monta sosiaalipsykologistakin syytä (esim. on hankalampi ilmaista epävarmuutta ja lieventäviä eleitä tekstikommunikaatiossa).

Jos oikeasti halutaan OPPIA toisilta, ja kehittää omaa ajatteluaan ja parantaa asioita, riitely ei välttämättä ole kaikkein paras lähtökohta kuuntelemiselle ja dialogin luomiselle. Miksi samastamme asiakonfliktin ja tunnekonfliktin?

Demokratialle keskeistä on se, miten vuorovaikutamme toistemme kanssa. Sillä, että asioista riidellään hirveän tunteellisesti ja loukkaavasti, on ainakin kaksi ikävää sivuvaikutusta demokratiankin kannalta:

  1. Ihmiset poteroituvat puolustamaan omaa kantaansa ja yhteisen oppimisen mahdollisuudet vähenevät. Keskinäisen ymmärryksen mahdollisuudet vähenevät.
  2. Aggressiivinen ja pelottelua sisältävä tyyli voi vähentää osallistumisaktiivisuutta: osa ihmisistä vähin äänin sulkeutuu pois keskustelusta, koska kaikilla meillä ei ole resursseja ja valmiutta kokea vihamielissävytteistä keskustelua innostavana.

Meidän tulisi edistää sitä, että kansalaiset ymmärtävät toistensa näkökulmia.

Ihmisillä on paljon kognitiivisia sekä ryhmäjäsenyyden tuottamia vääristymiä, jotka altistavat sille, ettemme kuuntele vastapuoleksi leimattua. Sosiaalipsykologi Jonathan Haidt kiteyttää, etteivät ihmiset suinkaan ole tietoa etsiviä olentoja, vaan sosiaalisia olentoja, jotka ryhmissä sekaantuvat kilpailuihin ja konflikteihin – mutta kun meidät laitetaan oikeisiin olosuhteisiin ja instituutioihin, voimme päästä lähemmäksi totuutta. Kuuntelun kautta kuitenkin ymmärtäisimme, mikä johtaa toisen ajattelemaan niin kuin ajattelee.

Hyödyllinen perususkomus julkisessa keskustelussa olisikin nöyryys: ehkä en ole oikeassa.

Oman edun vääristymät ovat luonnollisia, ja ne ovat olleet funktionaalisia joissain tilanteissa. Esimerkiksi negatiivisuusvääristymä – ja mikä altistaa myös kielteisten stereotypioiden synnylle – on ollut hyödyllistä ja edistänyt lajin henkiin jäämistä. Oman edun vääristymä auttaa tulemaan toimeen maailmassa, joka on hirvittävän ennustamaton. On pakko olla peukalosääntöjä jotta pystytään navigoimaan. (Toki näitä esteitä voidaan ylittääkin.)

Toinen hyödyllinen perususkomus olisi myös se, että toisella on oikeus omaan mielipiteeseensä ja sen tunnistaminen, että toisen näkökannalle saattaa olla hyviä perusteita, joita en pysty ymmärtämään. Sekin auttaa, että tiedostamme kognitiivisen vahvistusvääristymän olemassaolon: Ehkä itse luen valikoivasti argumentteja ja etsin puolueellisesti tukea vain omalle näkökannalleni?

Entä johtuuko reaktioni siitä, että koen jonkin uhkaksi? Uhkahavainnon pohjalta helpompi on hyökätä tai kieltää toisen näkökulma – mutta tarvitseeko tilanne tai toisen kommentti tulkita uhkana?

Vaikka ihmiset helposti poteroituvat, ja joskus nousee esiin ihmisten ikävämmät puolet, niin lajityypillistä ja luonnollista toisaalta on myös yhteistyökyky. Jos ihmiset laitetaan oikeisiin olosuhteisiin, he voivat ylittää nämä eri lauma-ajattelu- ja muut harhat. Esimerkiksi tiede instituutiona on siitä loistava, että yksilölliset ja sosiaaliset harhat on helpompi peitota.

(Edellä mainittu ei kuitenkaan tarkoita, etteikö tiedonkin pohjalta tehty päätöksenteko aina olisi poliittista. Mutta tiedonhankinnan ja ratkaisujen kehittämisen ei lähtökohtaisesti tarvitse olla harhaisesti virittynyttä ja lauma-ajatteluun tukeutuvaa.)

 

Suomen tulevaisuus koronan jälkeen? Pohdintoja Kultaranta-keskustelujen alla

Miltä yhteiskunta näyttää kriisin jälkeen? 

Koronakriisin jälkeen mietitään, miten rakennetaan Suomea, yhteisöllisyyttä ja ennaltaehkäistään mahdollisia ennakoitavia – ja ennakoimattomissa olevia ongelmia. Tämä on massiivinen kenttä, ja nostan seuraavassa esiin vain joitain sosiaalipsykologin mieleen ponnahtavia seikkoja.

Vaalitaan Suomen vahvuuksia

Suomessa on ollut monia yhteiskunnallista resilienssiä lisääviä ja vahvistavia tekijöitä verrattuna moniin maihin. Näitä kannattaa vaalia jatkossakin.

  1. Tasa-arvo ja suvaitsevaisuus

Esimerkiksi Etelä-Koreassa tartunnat meinasivat lähteä käsistä, koska yksi keskeinen paikka olivat homobaarit.Ihmiset pelkäsivät mennä testeihin, koska pelkäsivät homofobian takia menettävänsä työpaikkansa. Toinen esimerkki: newyorkilaisella vähätuloisella tarjoilijalla ei ole varaa jäädä kotiin sairastamaan palkatta, saati mennä ilman sairausvakuutusta hoidattamaan sairauttaan. Täällä Suomessa kaikilla on säälliset elinolot, mikä auttaa estämään epidemiaa ja myös sen sosiaalisesti eriarvoistavia seurauksia.

Kriisi tuo siis näkyviin, että vähemmistöryhmien ja köyhien oikeuksien suojelu kantaa tällaisissa kriiseissä, joissa yhteisön jäsenten keskinäisriippuvuus tulee selkeällä tavalla esiin.

Lopulta on siis myös jokaisen etu, että Suomessa on turvaverkot syrjintää vastaan ja jokaisen meistä toimeentulon takaamiseksi.

Luultavasti vastaava yhteisöön satsaaminen ja kaikista huolehtiminen vahvistaa myös toisenlaisia kriisejä vastaan.

 

2. Luottamus yhteiskuntaan ja vähäinen korruptio

Suomessa on erittäin vahva luottamus yhteiskunnallisiin instituutioihin ja myös vallanpitäjiin. Meillä on kaikilla suhteellisen korkea peruskoulutuksen taso, ymmärrämme mitä on meneillään, ja seuraamme uutisia sanomalehdistä ja muusta mediasta, johon myös luotamme.

Verrattuna useimpiin muihin maihin, Suomessa ihmiset luottavat viranomaisiin ja siihen, että nämä ajattelevat kaikkien parasta. Suomessa valtaosa uskoo, että julkishallinnossa pyritään löytämään järkevimmät keinot pikemminkin kuin ajamaan omia etujaan. Tämä ei ole vain kansalaisten havainto: Suomi on myös monesti monipuolisin mittarein rankattu maailman vähiten korruptoituneeksi maaksi.

Päätöksentekijät perustelevat päätöksensä ja kunnioittavat erimielisiä. Kuka tahansa voi lähettää pääministerille kirjelmän, jossa haastaa hallitusta, ilman pelkoa seuraamuksista – tämä ei ole arkipäivää monissa maissa! Tätä pitää vaalia.

 

3. Luottamus toisiin ihmisiin

Sosiaalipsykologian emeritusprofessori Klaus Helkama on tutkimuksissaan havainnut, että luottamus ennustaa kansallista kilpailukykyä – sekä viranomaisiin kohdistuva luottamus, ja erityisen hyvin nimenomaan luottamus toisiin ihmisiin. Luottamus merkitsee siis myös sitä, että toiset oletetaan hyväntahtoisiksi (European Social Surveyn luottamusta kartoittava kysymys on “useimmat ihmiset yrittävät olla avuliaita”) ja vastaavasti siis ollaan itse hyväntahtoisia. Helkama toteaa: “Tämä näkyy sitten siinä, että rajoituksia noudatetaan myös sen takia, että halutaan olla avuliaita toisille ja huolehtia heidän hyvinvoinnistaan – ja tasa-arvoisissa yhteiskunnissa “toisten” piiri on vähän isompi kuin hierarkkisissa.”

Yhteiskunta, jossa ihmiset luottavat toisiinsa, on kriisinkestävämpi. 

Tätä vaalimalla voidaan varautua myös uusiin, tuntemattomiin uhkiin.

Miten voisimme rakentaa vielä vahvempaa suomalaista yhteiskuntaa kriisin jälkeen?

  1. Perusasia: Toimeentulon takaaminen, eriarvoisuuden vähentäminen.

Eri ihmiset tulevat kriisistä ulos todella erilaisin seurauksin: Joidenkin firmat ovat menneet nurin, joillain bisnes kukoistaa. Irtisanomiset vaikuttavat joihinkin aloihin pahasti, toisilla työpaikka turvattu. On tärkeää huolehtia jokaisen toimeentulosta ja turvasta, jottei tämä aiheuta uusia jakolinjoja.

2. Suomalainen hyvinvointivaltio on hirveän myötätuntoinen järjestelmä. Mutta myötätuntoisuuden ja välittämisen pitäisi näkyä myös kohtaamisten tasolla, ei vain näiden sosiaalipoliittisten rakenteiden tasolla.

Yksi keskeinen huoli on kaikkien nuorten kelkassa mukana pysymisestä. On toivottu konkreettisia poliittisia toimia, joilla mahdollistetaan tai jopa velvoitetaan työn tai koulutuksen kautta parempi kiinnittyminen yhteiskuntaan. Tämähän on todella välittävä ja myötätuntoinen tavoite.

Esimerkiksi monet sosiaalityöntekijät ja opettajat tekevät valtavan tärkeää työtä niissä henkilökohtaisissa kohtaamisissa, joissa he voivat valaa uskoa tulevaan, luottamusta nuoreen itseensä ja tukea voimavaroja. Mutta hyödynnetäänkö näiden kohtaamisten potentiaali ihan täysin? Vai kokevatko nuoret, että heitä kytätään tai velvoitetaan, ja sitten menee harmillisesti ihan ohi se hyvinvointivaltion pointti että tässä ollaan oikeasti sun edun asialla? Voisimmeko näissä ruohonjuurikohtaamisissa esimerkiksi työvoimaviranomaisen kanssa vielä paremmin varmistaa sen, että toimenpiteen kohteena oleva kokee tulevansa kuulluksi, että hänen näkökulmansa ymmärretään ja häntä kunnioitetaan, ja häneen uskotaan?

Ammattilaiset tarvitsevat ensinnäkin parempia resursseja jaksaakseen olla myönteisenä tukena – eli ei liian isoja asiakasvyöryjä per ammattilainen –, ja toisekseen myös ihan konkreettisia voimavaralähtöisen motivoinnin taitoja.

Voimavaralähtöisellä vuorovaikutustyylillä on todetusti vaikutusta ihmisen voimaantumiseen, aktivoitumiseen ja motivoitumiseen verrattuna neutraaliin tyyliin. Tämä on todettu monien eri alojen tutkimuksissa, myös sosiaalityöntekijöiden tyylejä verrattaessa. Näitä taitoja voivat ammattilaiset myös oppia.

Meidän pitäisi myös kiinnittää vahvemmin huomiota, mitä asioita työllisyyskursseilla tehdään: Onko niiden sisältö sellaista, että voidaan hyvin perustein uskoa sen johtavan tuloksiin (ns. ohjelmateoria), vai onko sisältö höttöä. Ei riitä, että järjestetään kursseja työttömille – niiden sisällön ja tyylin pitää myös perustua tietoon siitä, mikä parhaiten ihmisiä auttaa.

Suomalaisissa palveluissa tulisi entistä enemmän tarkastella kriittisesti vaikuttavuusnäyttöä eri palveluissa.

 

3.Palveluita ja vertaisryhmiä myös nettiin paremmin saavutettavaksi

Koronakriisin aikana on havaittu, että kansalaisyhteiskunnan toiminta on lähes pysähtynyt, esimerkiksi vertaistukiryhmätoiminta. On oltu myös huolissaan perheiden kriisiytymisestä, viiveellä, ja palveluiden tarpeen piikkiä odotetaan syksyllä.

Kasvokkaispalveluiden tarjontaa ei saa vähentää. Mutta voisiko tätä toimintaa osin siirtää verkkoon, osin tämän hyvin alkaneen korona-digiloikan jälkimainingeissa? Palvelujen suurempi vieminen nettiin lisäisi myös alueellista tasa-arvoa. Nettiverkostot vahvistaisivat Suomen sosiaalisia verkostoja uusien korona-aaltojen ja mahdollisten muiden kriisien varalta.

On jo olemassa hyviä, vaikuttavaksi osoitettuja palveluita ja terapioita digivälitteisesti – ja näitä pitäisi kehittää eteenpäin jatkossa. Esimerkiksi vanhemmuustaitokursseja, joiden on havaittu vähentävän lasten käytöshäiriöitä, voi tuottaa netissä. Tämä on etu myös Suomen välimatkoilla.

Vertaistukea voisi myös pyrkiä mahdollistamaan netin kautta ja löytämään parhaat tavat.

Toki tulee varmistaa digilaitteiden saatavuus ja tasa-arvo sen suhteen, mutta Suomen etuna on jo pitkällä oleva digitalisaatio verrattuna moniin muihin maihin. (Työelämän rakenteenkin takia Suomessa oli parhaat mahdollisuudet siirtyä etätöihin ja vähiten työtuntien vähenemistä.)

Palveluja ja koulutusta voidaan toimittaa suht helposti netitse. Tähän tutkijat mukaan tekemään ja koordinoimaan!

 

4.Puhummeko meistä, vai meistä ja muista, jakolinjoista? Myös puhe tuottaa niitä: Olemmeko matkalla lamaan, vai olemmeko nousemassa yhdessä kriisistä?

On ehdotettu, että kannattaa valaa ihmisiin mieluummin turvallisuuden ja luottamuksen tunnetta, ei pelkoa. Tästä olen täysin samaa mieltä. On muistettava: Ennenkin kriiseistä on noustu. Vaikka sota on hyvin erilainen koettelemus ja tämän metaforan käyttöä on kritisoitu, kansa voi saada ajatuksen tasolla voimaa siitä, että sellaisestakin olemme yhdessä nousseet. Ihmisyhteisöt ovat kautta aikain kohdanneet kriisejä, ja voidaan myös ajatella antifragiliteetin hengessä, että se joka ei tapa, vahvistaa: Kun tällaisia ei-toivottuja koettelemuksia kohdataan, niistä selviytymisessä syntyy myös hyviäkin asioita ja keksintöjä.

5.Yrittäjien kokemus oikeudenmukaisesta kohtelusta

Kokemus epäoikeudenmukaisuudesta on leimannut yrittäjien auttamista 1990-luvun lamassa, ja olisi tärkeä välttää vastaavanlaisen tilanteen syntymistä. Hyödyllistä on myös tiedostaa, että kysymyksessä ole vain jaon lopputulosten oikeudenmukaisuus, vaan myös menettelytapojen, prosessien koettu oikeudenmukaisuus. Menettelytapojen oikeudenmukaisuuden kokemus on vähintään yhtä tärkeää kuin jaon lopputulokset.

Menettelytavat koetaan oikeudenmukaiseksi mm. silloin, kun perusteet ovat läpinäkyvät, puolueellisuutta ei ole, ratkaisuista voi valittaa, ja ne eivät kestä hirveän kauan. Prosessien oikeudenmukaisuus esim. työpaikalla on havaittu olevan yhteydessä stressiin ja sitä kautta jopa sydäntautikuolleisuuteen, eli se miten ihmiset kokevat tulevansa kohdelluksi, on myös ihan elämän ja kuoleman kysymys.

 

6.Absoluuttista tietoa ei ole nyt kellään, lähinnä valistuneita arvauksia – paljon on epävarmuutta.

Ongelmat ovat monitekijäisiä, ratkaisut eivät ole helppoja, ja niitä kannattaa kehittää yhteistoiminnassa. Esimerkiksi mikään edellä mainittu yksittäinen keino ei tietenkään yksin ratkaise Suomen tai hyvinvoinnin suuntaa, vaan monia yhtäaikaisia toimia vaaditaan monella eri saralla. Monet tässä esitetyistä kysymyksistä vaativat tuumausta isolla joukolla ja monet tutkijat ovat lähteneet tätä työtä jo tekemään.

On myös huomautettava, että tieteestä olisi ollut hyötyä etukäteen: Pandemiaan olisi voitu varautua paremmin. Ennaltaehkäisy olisi yleensä halvempaa ja helpompaa kuin jälkien korjaaminen vahingon tapahduttua, mutta näkymättömät uhat ovat aina kovin abstrakteja, ja ennaltaehkäisyn vaikutuksia ei pysty näyttämään yhtä konkreettisesti toteen: “Tämä hyödytti.” Ehkä usko tieteeseen lujittuu tämän prosessin aikana. Tieteellinen prosessi ei ole täydellinen, mutta se on vähiten huono vaihtoehto maailman ongelmien selvittämiseen.

Edit 27.5.2020: Tekstiä on tiivistetty viemällä yksi asiasisältö omaksi blogikseen.