Pakko vai halu liikuntamotivaation taustalla?

Lancet-lehdessä julkaistiin yli 1.2 miljoonaa ihmisen tiedot koonnut tutkimus, jossa havaittiin liikunnan olevan yhteydessä parempaan mielenterveyteen. Kuitenkin erittäin suuria määriä liikkuneiden joukossa oli enemmän mielenterveysongelmia.

Puhuin tänään Ylen aamu-tv:ssä siitä, miten intohimostakin voi syntyä pakkomielteinen intohimo. Motivaation laadussa voi olla painotuseroja.

Psykologiselle hyvinvoinnille on tuhoisaa jos ulkoisen painostuksen tai sisäisen pakon kokemus korostuvat omassa mielessä liikunnan syynä.

Useimmilla meistä on “motivaatiokoktailissaan” elementtejä sekä sisäisemmästä motivaatiosta (liikun, koska se on hauskaa ja auttaa saavuttamaan itselle tärkeitä päämääriä kuten jaksamista temmeltää lapseni kanssa) että ulkoisemmasta motivaatiosta (liikun, jotta näyttäisin paremmalta muiden silmissä ja voisin tehdä muihin vaikutuksen). Kuitenkin kannattaa pitää huoli, ettei ulkonäkömotiivi saa liian suurta roolia omassa motivaatiokoktailissa! Sisäisen motivaation painotukset johtavat kestävimpiin tottumuksiin. Tarkista siis motivaatiosi laatu aika ajoin – ja muista liikunnan monipuoliset lyhytaikaisetkin hyödyt!

Miten sitten motivaatiosta toimintaan?

Tutkimus on osoittanut, että yleinen “haluan liikkua lisää” ei ole tehokas tavoite eikä useinkaan johda käyttäytymisen toteutumiseen. Kun konkretisoit tavoitteesi – mitä, missä milloin ja kenen kanssa aion liikkua, toteutat aikomuksesi todennäköisemmin. Kannattaa siis tehdä selvä toimintasuunnitelma, joka on myös realistinen!

Yleinen erhe on aloittaa liikunta liian raskaasti ja väsähtää heti alkuun – aloita rauhallisesti ja rakenna siitä! Vähäkin on parempi kuin ei mitään.

Toimintasuunnitelman toteutumista kannattaa seurata, ja kun oppii tuntemaan omia mielihaluja, muokata tavoitteita ja suunnitelmia sopivammiksi itselleen ja arkeensa.

Yritä löytää liikunnan muoto, josta voit oppia nauttimaan ja jonka voit yhdistää elämäsi muihin tärkeisiin asioihin: Esimerkiksi perheen kanssa yhdessä voi viettää aikaa myös kansallispuiston polulla tai lähipuistossa pelaillen, tai tv-uutisia katsoessa voi tehdä pieniä jumppaliikkeitä, tai kaverin kanssa kahville menon sijaan voi kuulumiset vaihtaa myös lenkkipolulla.

Liikuntatavoite jää saavuttamatta helpommin, jos se kilpailee muiden arjen asioiden kanssa: tavoitteiden yhdistäminen kunniaan.

Ihminen on sosiaalinen eläin – tutkimusten mukaan ryhmissä tai pareissa asetetut tavoitteet ja toimintasuunnitelmat voivat olla tehokkaampia kuin ihmisen yksinään tekemät!

Kiinnostaako motivoimisen ABC?

Miten ruokkia sisäistä motivaatiota? Kuinka tukea toisia liikuntasuunnitelmien teossa? Liikunnan edistämisen ammattilaisille sekä toisen asteen oppilaitosten opettajille suunnatut Let’s Move It -hankkeen aikana suosiota niittäneet materiaalimme & aktiviteetti-ideat terveyskasvatukseen on julkaistu tänään osoitteessa www.letsmoveit.fi.

Hyvää liikuntasyksyä!

Miten viestiä liikkumisen lisäämisen puolesta?

Monen vähän liikkuvan toiminnan esteenä on joukko ajatuksia ja jopa väärinkäsityksiä, joiden oikaiseminen voi olla avainasemassa siihen, että ihminen alkaa harkita liikkeen lisäämistä.

Kiteytin tutkimuksen ja käytännön työn myötä tulleet havainnot siitä, millaisia viestejä olisi tärkeä paketoida toimenpiteisiin ja kampanjoihin, joiden tavoite on muuttaa liikuntaan liittyviä asenteita ja liikkumista itseään.

  1. “Sinä päätät itse miten liikut. Tai liikutko ollenkaan.”
    On hienoa, että nykyään ympäristöjä muutetaan ja mahdollistetaan liikkeen kytkeminen organisaatioiden toimintoihin kuten kokouksiin. Tämän rinnalla olisi tärkeää pitää liikunnallistumiseen osallistuminen vapaaehtoisena – ei pitäisi olla PAKKO seistä. Tuolia ei ole tarkoituksenmukaista demonisoida. Överiksi mennyt innostus liikuttamiseksi ja liikunnallistamisen läpivienti absoluuttisina pakkoina voi aiheuttaa vastarintaa ja kapinaa. Vapaaehtoisuus ja rentous tekemisessä on hyvä pitää mielessä – ja kaikilla oikeastikin on edelleen vapaus valita liikkumattomuus, jos niin haluavat. 🙂
    Pakottamisen fiilis voi syntyä kohderyhmälle myös tahattomasti.
  2. “Vähäkin on hyvästä. Jo seisomaan nousu riittää! Ei tarvitse olla kilpaurheilua tai hikiliikuntaa.”
    Tämä oivallus voi olla tärkeä vähän liikkuvalle. Jos mieltää, että terveyttä hyödyttävä liikkumisen määrän rima on lannistavan korkealla, ei lähde edes yrittämään. Tärkeä on saada ihmiset tiedostamaan, että liikkumisen hyötyjä voi kartuttaa pienilläkin teoilla.
  3. “Liikkumisen ei tarvitse olla este tai vaihtoehto mukaville tärkeille asioille elämässä – niitä voi yhdistää.”
    Moni vähän liikkuva haluaisi lisätä liikuntaa mutta kokee, ettei halua laiminlyödä muita itselle tärkeitä asioita – töitä, perhettä, lapsia. Tällöin on hyödyllistä muistuttaa ja tuoda esiin konkreettisia keinoja, miten näitä tavoitteita voi yhdistää. Illan lasten kanssa voi viettää puistossa keinuen, tai hippaa leikkien. Voiko osan työstä tehdä seisten tai vaikka lukea työpapereita? Arkeen voi myös lisätä hyötyliikuntaa monin keinoin.
  4. Kaikki liikkuu jo, tämän päälle on hyvä rakentaa lisää.
    Vähän liikkuviksi leimatut tai itsensä leimaavat voivat hämmästyä oivaltaessaan, kuinka paljon he jo liikkuvat. Aina töissä kävelen rappuset! Kun ihmiselle tekee näkyväksi jo hänen tekemänsä liikunnalliset valinnat, “ei-liikunnallisen minäkäsitys” alkaa murtua. Tunnistettujen vahvuuksien päälle on hyvä rakentaa lisää – vähä vähältä.
  5. Liikunnan monipuoliset hyödyt – ei vain ilo.
    Monille meistä on mennyt jakeluun, että liikunta ennaltaehkäisee sydänsairauksia, syöpiä ja dementiaa. Mutta monet lyhytaikaiset ja muuhun hyvinvointiin vaikuttavat hyödyt helposti unohtuvat: Jaksaminen, mieliala, laadukkaampi uni ja helpompi nukahtaminen, aivojen toiminta & oppiminen, selkävaivat, matkaliikunnan tuottama luontoystävällisyys…
    Liikunnan edistämisen kärkeä ei kannata nojata pelkästään liikunnan tuomaan iloon ja nautintoon, koska niin moni meistä ei välttämättä nauti kaikesta liikunnasta. Liikkumisvalintoja voi tehdä kuitenkin myös siksi, että mieltää sen itselleen tärkeäksi ja liikunnan seuraukset omien arvojensa mukaisiksi.
  6. “Näillä konkreettisilla keinoilla ja ideoilla voin toimia.”
    Joskus vähän liikkuva on oivaltanut kaikki kohdat 1-5, mutta kuntosalille meno tai lenkkeily eivät maistu. Konkreettiset monipuoliset, helpot toimet ja uudet ideat liikkeen lisäämiseksi voivat myös auttaa.

Lopuksi: Miksi ihmisten asenteita ja motivaatiota pitää muuttaa – eikö vain riitä, että huomaamatta ja salaa muutamme ympäristöjämme aktiivisemmiksi? Ympäristöjen muuttaminen ja liikkumisen HELPOKSI tekeminen on tietysti erittäin tärkeä osa liikunnan edistämistä. Kuitenkin ihmiset ovat aktiivisia toimijoita. Ympäristön liikuntamahdollisuuksiin tartutaan todennäköisemmin ja paremmin mielin, kun niiden idea ja hyöty on oivallettu ja sisäistetty.

Tutkitaan käyttäytymisen muutosta terveyden edistämiseksi

Lähivuosikymmeninä terveyttämme ja hyvinvointiamme – ja sitä mukaa terveydenhuoltojärjestelmäämme – tulevat kuormittamaan sellaiset sairaudet, joiden kehittymiseen suurelta osin vaikuttavat elintapamme. Tuki- ja liikuntaelinongelmat, muistisairaudet, masennus, diabetes – moniin näistä vaikuttavat muutettavissa olevien käyttäytymismuotojemme lisäksi elinympäristöjemme muutettavissa olevat piirteet.

Yksinkertaiset ratkaisut eivät riitä, vaan tarvitsemme monipuolista vaikuttamista – sosiaalisiin ja rakennettuihin ympäristöihin, työ- ja koulutusorganisaatioihimme, taitoihimme – ja tällaisten ratkaisujen luomisessa sekä arvioinnissa menetelmät eivät ole simppeleitä.

Monet suomalaiset, monitieteelliset tutkimusryhmät painiskelevat näiden ongelmien parissa – haluamme olla tekemässä laadukasta, ratkaisuhakuista tiedettä. Siksi Suomen suurin tieteellinen seura Duodecim ja Juho Vainion säätiö järjestävät kansainvälisen symposiumin tämän aihepiirin tieteellisestä tutkimuksesta.

Pääsemme kuulemaan yli 10 kansainvälisen alan uranuurtajan esitelmiä alan tutkimuksen ajankohtaisista metodologisista kehityskuluista. Sovellusalueina on erityisesti positiivisen mielenterveyden, terveellisen ravitsemuksen sekä liikunnan edistäminen, mutta näihin interventioihin liittyviä teorioita, viitekehyksiä ja metodologiaa voi toki soveltaa myös laajemmin eri käyttäytymismuotoihin.

Kerron Duodecimin sivuilla julkaistussa blogissa symposiumista tarkemmin, mutta alempana lyhyesti joitakin pääkohtia. Sosiaalipsykologina oma mielenkiintoni kohdistuu erityisesti sosiaalisten verkostojen hyödyntämisen potentiaaliin interventioissa (kehittäminen), asenteiden, motivaation ja käyttäytymisen muutoksen teorioiden testaamiseen ja edelleenkehittämiseen (prosessien arviointi) sekä organisaatioiden muuttamisen dynamiikkaan (implementaatio).

* * * *

1) Kehittäminen
Monikomponenttisten käyttäytymismuutosinterventioiden tutkimus- ja teoriaperustainen kehittäminen:

  • Miten uudet toimintamallit ja innovaatiot voidaan parhaiten rakentaa, kytkeytyen aiempaan näyttöön ja näyttöperustaisiin teorioihin?
  • Miten yhdistää yksilötason ja ympäristötason vaikuttaminen?
  • Miten optimoida intervention vaikuttavuus ja hyväksyttävyys? Miten varmistaa, että se vähentää terveyseroja pikemminkin kuin lisää niitä?
  • Mikä on vaikuttamisen logiikka?
  • Miten hyödyntää yhteiskehittämistä ja muuta yhteistyötä potilaiden/asiakkaiden kanssa?

2) Arviointi
Interventioiden ja politiikkatoimien tieteellinen arviointi:

  • Onko interventio vaikuttanut käyttäytymisen muutokseen ja siten hyvinvoinnin lisääntymiseen?
  • Mikä on vaikutusten hinta?
  • Miksi ja kenelle interventio toimii/ei toimi?

3) Järjestelmien muuttaminen ja implementointi:

  • Miten vaikuttaviksi todettujen näyttöperustaisten menetelmien toimeenpano ja levittäminen tapahtuu tehokkaimmin?
  • Mikä on implementaatio- ja translaatiotutkimuksen anti kansanterveyden edistämiseen tällä hetkellä?
  • Suomalaiset menestystarina -caset: Miten tutkimuksesta käytännön impaktiin?

Symposiumilla on selvästi tilausta, koska paikat ovat täyttyneet ennakoitua nopeampaa vauhtia.

Tervetuloa mukaan!

Lisätietoa täällä.

 

 

Miten käy uuden vuoden lupauksille tänä vuonna? Osa 1, jossa tarkastellaan lupausten laatua

Suurin osa käyttäytymisestämme on automaattista, tottumusten ohjaamaa, mutta muodostamme myös tietoisesti aikomuksia ja asetamme tavoitteita ohjataksemme toimintaa. Jälleen koittaa aika, kun uusia aikomuksia muodostetaan:
”Tänä vuonna aion laihduttaa 5 kiloa!”,
”Nyt aion korottaa lopputodistuksen keskiarvoa!”,
”Kierrätän kaikki metallipurkit”,
”Lopetan puolisolleni nalkuttamisen” tai
”Tästä lähin aion lenkkeillä joka toinen päivä”.
Tietoinen tavoitteen asettaminen johtaa moniin prosesseihin, jotka puolestaan helpottavat tavoitteen saavuttamista – esimerkiksi tavoitteeseen liittyvän tiedon parantunutta käsittelyä. Pelkkä tavoitteen asettaminen ei kuitenkaan riitä.

Sosiaalipsykologiassa on vuosien varrella tutkittu, miksi hyvät aikomukset eivät aina toteudu. ”Aikomuksen ja käyttäytymisen välinen kuilu” (intention – behaviour -gap) todentui meta-analyysissa yli 15 vuotta sitten: aikomukset kääntyvät teoiksi vain noin puolessa kerroista.

(Toki verrattuna muihin kognitioihin – kuten asenteisiin, normeihin, pystyvyyden tunteeseen ja riskihavaintoihin tai persoonallisuustekijöihin, aikomus ennustaa käyttäytymistä selvästi paremmin kuin ne.)

Pääasiassa kuilussa kyse on siitä, että aikovat ihmiset jättävät aikeen toteuttamatta. Tässä blogipostauksessa tiivistän suomeksi viimeaikaisen koosteartikkelin antia aiheeseen liittyvästä tutkimustiedosta: (Sheeran & Webb 2016): Millaiset aikomukset eivät mene mönkään – ja mitkä ongelmat estävät ihmisiä toteuttamasta aikomuksiaan? Osassa 2 käsittelen tavoitteeseen pyrkimisen ongelmia ja sitä, millaiset tavoitteenasettamis-interventiot ovat johtaneet onnistuneempiin lopputuloksiin. Mutta käydään ensin tämän kysymyksen pariin:

Millaiset aikomukset todennäköisemmin onnistuvat?

Tutkimus on osoittanut joitakin aikomusten ja tavoitteiden ominaisuuksia, jotka vaikuttavat aikeen laatuun ja sen toteutumisen todennäköisyyteen. Tietyistä ominaisuuksista on mahdollista ennustaa, miten todennäköisesti se toteutuu.

1.Tavoitteen ulottuvuudet

Määritellyn tavoitteen sisällölliset tai rakenteelliset ominaisuudet vaikuttavat todennäköisyyteen, että aikomus saavuttaa kyseinen tavoite toteutuu. Muotoile tavoitteesi…

  • edistämisen merkeissä (vs. ehkäisyfokus)
    • Pyrin tavoitteeseen, koska se auttaa minua saavuttamaan jotain hyvää” vs. ”Pyrin tähän tavoitteeseen välttääkseni ikäviä lopputulemia”
      (Tosin tässä on yksilöllisiä eroja)
  • autonomisiksi (vs. kontrolloivina)
    • Minä haluan tehdä tämän” vs. ”Puolisoni haluaa minun tekevän tämän”
  • oppimista tai osaamista tavoittelevina (vs. suoritusta)
    • Osaan käydä keskustelun ruotsiksi” vs. ”Saan ruotsin kurssista parhaan arvosanan”
  • konkreettisiksi ja tarkoiksi (ei ”tee parhaasi”)
    • ”Syön päivän joka pääruualla kourallisen vihanneksia seuraavan kuukauden aikana” vs. ”Yritän jatkossa syödä vihanneksia niin paljon kuin mahdollista”

Vaikka tavoitteiden on hyvä olla haastavia, usein liiallinen toiveikkuus ja ylioptimismi johtaa epärealististisiin tavoitteisiin ja niiden saavuttamattomuuteen. Ns. suunnitteluerhe, ”planning fallacy”, kuvastaa tavoitteiden saavuttamiseen tarvittavan ajan tai yrityksen aliarviointia (esim. ”Kuinka paljon aikaa tarvitsen tämän blogauksen kirjoittamiseen? No varmaan tunti riittää!”). Kylmästä lämpimään empatia –kuilu (”cold-to-hot empathy gap”): Kun asetamme tavoitteita ”viileässä” (esim. tyynessä tai kylläisessä) tilassa, emme huomioi kehollisten, sisäisten tilojen vaikutusta siinä tilanteessa, kun sitten pitäisi toimia (esim. kiihtyneisyys, nälkä).

Toisaalta: Optimistiset ja haastavat tavoitteet voivat ensinnäkin olla innostavia ja toiseksi helpottaa itsesäätelyä: Ihmiset ehkäpä yrittävät ja tsemppaavat vaikeiden tavoitteiden kohdalla enemmän kuin realististen, ja siksi onnistuvat paremmin.

Optimistiset ja haastavat tavoitteet voivat ensinnäkin olla innostavia ja toiseksi helpottaa itsesäätelyä

Missä määrin tavoitekäyttäytymisen vaikeus/helppous vaikuttaa? Tässä on jossain määrin sekalaista evidenssiä. Tavoitteen vaikeuteen vaikuttavat ihmisen käytössä olevat resurssit, kyvyt, taidot, yhteistyö, mahdollisuudet ja tavoitteen saavuttamisen edellyttämä aika ja työmäärä.

Vaikka meta-analyyseissa on todettu vaikeiden tavoitteiden tulevan todennäköisemmin saavutetuiksi kuin helppojen (mm. Epton et al. 2017), tutkimusnäyttö ei yksiselitteisesti tue YLEn jutussa esitettyä suositusta asettaa tavoite niin korkealle, ”että itseäkin pelottaa”. Tavoitteen ei toki tulisi olla ihan mitätön, mutta epärealististen pilvilinnojen rakentelu voi olla lannistavaa. Tavoitteen tulisi siis olla haastava mutta saavutettavissa.

 

2. Aikomisen perusta

Useat tekijät jotka ohjaavat aikomuksen muodostamista (eli muodostavat sen perustan) vaikuttavat myös niiden toteutumiseen. Pohdi, missä määrin aikomuksesi…

  • perustuu henkilökohtaisiin, omiin uskomuksiin toiminnan seurauksista, pikemminkin kuin sosiaalisen paineeseen toimia? Mitä omemmaksi koet tavoitteen, sitä todennäköisempää sen toteutuminen on. Yritä muistuttaa itsellesi, mitkä omat syysi toimia ovat. (Ks. myös blogaus tavoitteiden sisäisyydestä vs. ulkoisuudesta).
  • perustuu siihen, mitä tunnet toiminnasta (ns. tunne-asenteet) pikemminkin kuin vain ajatuksiisi toiminnan seurauksista? Eli: Tykkäätkö kohdekäyttäytymisestä riittävästi? Jos inhoat sitä, mitä aiot tehdä, tavoite toteutuu epätodennäköisemmin. Yritä keksiä keinoja ja tapoja tehdä siitä miellyttävämpää.
  • voit huomioida myös moraalisen velvollisuuden tunteet ja ennakoida, missä määrin tulet tuntemaan katumusta, jos epäonnistut toimeen tarttumisessa.
  • kohdistuu toimintaan, joka on jossain määrin automaattista? Jos tottumus ohjaa toimintaasi vahvasti, automaattiset reaktiot saattavat ajaa vahvankin aikeen yli. Esimerkiksi aamulla töihin lähtiessäsi kävelet hajamielisesti autollesi, vaikka olit aikonut alkaa työmatkapyöräillä. Analysoi automaattinen tottumuksesi ja tee tarkka, tietoinen suunnitelma korvaavan toiminnan toteuttamiseksi.
    Tavoitteen automatisoimiseksi voit hyödyntää esimerkiksi tämän artikkelimme oheisaineistoa 2.

Monet ihmiset toki tuntevat ristiriitaa tämänhetkisten tekemisensä ja sen, mitä he kokevat, että heidän PITÄISI tehdä. Ristiriitaiset tunteet toisinaan saavat ihmisen perustelemaan ja oikeuttamaan itselleen poikkeuksia, mikä taas voi hankaloittaa aikeiden toteuttamista.

Kun käyttäytymisaikomukset alkavat palvella identiteettitavoitetta, ja muut ihmiset panevat merkille aikomuksen, niin aikeen kääntäminen toiminnaksi vaarantuu: ihminen kokee jo omaavansa identiteetin eikä enää koe tarvetta konkreettisiin toimiin.

Identiteetin merkitys käyttäytymiselle on kiinnostava. Vaikka minäkäsitys ohjaa vahvasti toimintaa (liikunnalliseksi itsensä määrittelevät kääntävät useammin liikunta-aikomuksensa toiminnaksi kuin ne, joiden minäkäsitykseen liikunnallisuus ei kuulu), tällä on kääntöpuolensa: kun käyttäytymisaikomukset palvelevatkin identiteettitavoitetta, ja muut ihmiset huomaavat ihmisen aikomuksen, niin aikeen kääntäminen toiminnaksi vaarantuu: ihminen kokee jo omaavansa identiteetin eikä enää koe/huomaa tarvetta toimia. Varmista siis, että olet tietoinen tästä ”minäkuvauhkasta”: Vain, koska miellät olevasi sporttinen tyyppi ja arvostavasi säännöllistä liikuntaa korkealle, ei tarkoita, että olet tullut harrastaneeksi liikuntaa vähään aikaan! Tai jos miellät olevasi luonnonsuojelua arvostava henkilö, tarkista säännöllisin väliajoin, että käyttäytymisesi vastaa minäkuvaasi.

 

3. Aikomuksen ominaisuudet

Aikomuksen ominaisuutta koskevat tutkimukset ovat mitanneet aikomuksen suuntaa ja intensiteettiä (esim. ”aion pyöräillä enemmän työmatkoilla!”) sekä saatavuutta (mm. kuinka nopeasti aikova henkilö vastaa aiettaan koskeviin kysymyksiin), varmuutta (”Olen varma, että aikomukseni ei muutu”) ja ajallista pysyvyyttä (aikomus ei vaihtele viikosta toiseen).

Tämänhetkisen tutkimuksen valossa näyttäisi siltä, että intention vahvuuden indikaattorina paras on sen ajallinen pysyvyys kuin sen saatavuus tai varmuus. Mutta mitä sitten? Aikomuksen ajallinen pysyvyys helpottaa myös tavoitteen kannalta olennaisen informaation käsittelyä ja lisääntynyttä vastustuskykyä aikomukseen kohdistuvien “hyökkäysten” varalta (esim. kaverien houkutukset pyörtää aikomus).

Aikomuksen ajallinen pysyvyys on merkittävä aikomuksen ominaisuus: kohdassa 2 esitellyt aikomuksen perustat vaikuttavat intention pysyvyyteen (eli mitä enemmän tykkäät aikeen kohteesta, koet sen omaksi, ja ennakoit katuvasi epäonnistumista – sitä stabiilimmaksi aikomuksesi muodostuu), ja siksi helpottavat sen toteutumista.

Aikomuksen ja tavoitteen laadun varmistaminen on vain ensi askel matkalla tavoitteen saavuttamiseen. Mitä kaikkea matkalla voi sattua? Millaiset käyttäytymismuutostekniikat suojelevat tavoitteeseen pyrkimistä parhaiten? Jalo aikomukseni on käsitellä tätä seuraavassa blogipostauksessa….

 

 

Lähde: Sheeran, P., and Webb, T. L. (2016). The Intention–Behavior Gap. Social and Personality Psychology Compass, 10: 503–518. doi: 10.1111/spc3.12265.

Helposti ymmärrettäviä juttuja aihetta liipaten on mm. tässä lehtijuttulistauksessa.

Tutkimuksellisempia juttuja aiheista erityisesti siitä näkökulmasta, miten hyvinvoinnin ja terveyden ammattilainen voi tukea potilastaan tai asiakastaan:

Loppuhuomio: Aihetta koskeva tutkimustieto on kohtuullisen vähäistä (tieteenalamme ollessa kohtuullisen nuori) ja on huomioitava, että systemaattisiin katsauksiinkin perustuvien meta-analyysien tuottama tieto saattaa joiltain osin olla vääristynyttä mm. julkaisuharhan vuoksi. Hyödynnä siis edellä olevaa tietoa oman aikomuksesi ja tavoitteesi muotoiluun soveltaen.

Käyttäytymistieteen mukainen vai siihen perustuva vaikuttaminen – mitä väliä?

Eräs koulu oli onnistunut vähentämään ruokahävikkiä merkittävästi, eli muuttamaan oppilaidensa käyttäytymistä ruokailun yhteydessä. Hienoa!

Huomasin somesta kommentin, että koulu onnistui ”tuuppaamaan” ilman psykologiaa tai käyttäytymistaloustiedettä, tai pikemminkin näiden edustajia suunnittelemassa toimenpiteitä. (Useimmitenhan vaikuttamistoimet menevät läpi psykologisten prosessien ja aina siinä on psykologiaa mukana.)

Tässä olisi pari juttua selvennettävänä.

Ensinnäkin, vaikka kannatankin lämpimästi käyttäytymistieteeseen pohjautuvaa interventioiden suunnittelua, uskon toki olevan mahdollista luoda tehokkaita vaikuttamistoimenpiteitä ilman tiedettä tai käyttäytymistieteen, palvelumuotoilun tai interventiosuunnittelun formaalia koulutusta. Kaikilla meillä on maallikkoteorioita ihmisten toiminnasta ja psykologiasta, ja (sosiaali)psykologia vain pyrkii täsmentämään näitä teorioita ja ennustuksia – tästähän kaikessa tieteessä on kyse (kuten Albert Einstein sanoi, ”Science is nothing but a refinement of everyday thinking”). Aivan hyvin ilman formaalia käyttäytymistieteiden koulutusta voi osua oikeaan interventiotoimenpiteiden suunnittelussa.

Vuosien varrella ihan tavallisille ihmisille on hiljalleen valunut sitä sun tätä käyttäytymistieteellistä tietoa ja ”niksejä” popularisoitujen teosten, lukion psykologian ja sosiaalipsykologian kurssien, Ted-talkien ja blogien kautta. Tämä on omiaan täsmentämään kunkin meidän maallikkoteorioita. Hienoa, jos tieteen ja sen käsitteellisten työkalujen popularisointi auttaa vaikuttamisen suunnittelussa.

Olemassa olevat taidot, “psykologinen silmä” ja ”vaikuttamisen vainu” tietysti vaihtelevat kaikilla meillä. Tämän huomaan myös esimerkiksi motivoivan vuorovaikutuksen taitojen tutkimuksessa ja käytännössä. Jos terveysneuvoja tai liikunnanopettaja toimii motivoivan vuorovaikutuksen periaatteiden mukaisesti, neuvonnan kohteen jonkin verran todennäköisemmin onnistuvat muuttamaan elintapojaan tutkimuskatsausten mukaan.

No, aina löytyy terveydenhoitajia ja liikunnanopettajia, jotka jo luonnostaan tai käytännön ammatillisen kokemuksen pohjalta osaavat hyödyntää motivoivan vuorovaikutuksen eri elementtejä, ilman että ovat saaneet aiheen koulutusta. Mutta aina on myös niitä, jotka hyötyvät taitojen koulutuksesta ja teoriaopetuksesta. (Välihuomiona todettakoon, että parhaiden motivoivan vuorovaikutuksen teorioiden kehittäjät ovat kehittäneet teoriansa vahvan käytännön ammattikokemuksen perusteella, eikä missään nojatuolissa filosofoiden.)

Yhteenvetäen: tieteen tukemiin toimenpiteisin voidaan aivan hyvin päätyä ilman, että käytäntöjä eksplisiittisesti suunnitellaan tieteen informoimina. Tästä on EU-komission raportissa (s. 15) mielestäni aika näppärä luokittelu: käyttäytymiseen vaikuttamisen toimenpide voi olla:

a) käyttäytymistieteellisesti testattu ”behaviourally-tested” (arvioitu toimenpiteen vaikutukset käyttäytymiseen esim. kokeellisessa asetelmassa),

b) käyttäytymistieteen informoima ”behaviourally-informed” (toimenpiteen suunnittelussa on hyödynnetty aiempaa käyttäytymistieteellistä näyttöä)
tai

c) käyttäytymistieteen mukainen ”behaviourally-aligned” (jälkeenpäin voidaan todeta, että jokin toimenpide itse asiassa noudatteleekin käyttäytymistieteen teorioita ja näyttöä).

a-kohdan mukainen esimerkki on vaikkapa Ikihyvä-elintaparyhmäneuvontamalli, joka myös perustuu terveyspsykologisiin teorihin (b-kohta). Let’s Move It -interventio puolestaan on toistaiseksi vain käyttäytymistieteen informoima (b-kohta), mutta sen vaikuttavuutta on koeteltu kenttäkokeessa ja analyysit valmistuvat pian.

c-kohta tarkoittaa, että jälkeenpäin voidaan siis monesti todeta ns. maallikkoideoinnin pohjalta syntyneen aivan tieteellisesti uskottava ja pätevä vaikuttamiskokonaisuus, joka noudattelee käyttäytymistieteen säännönmukaisuuksia ja tilanteeseen sopivia vaikuttamisen keinoja.

Mutu-pohjalta ei aina osuta oikeaan.

Mutu-pohjalta ei tietystikään aina osuta oikeaan. Surullisimpia ovat tapaukset, joissa kaadetaan paljon rahaa kampanjaan, jolla ei hyvällä tahdollakaan (saati empiirisessä testauksessa) voi nähdä olevan vaikuttavuutta tai peräti käyttäytymistieteellisellä ennakkoanalyysilla olisi ehkä osattu ennustaa peräti mahdolliset haittavaikutukset (esim. jo motivoituneiden syyllistäminen tai pelottelu shokkikuvilla, lihavuuden stigmatisointi, jne.).

Analogisesti: Valtaosa meistä osaa diagnosoida itseltään flunssan ja valita sopivan ”intervention” eli levon ja särkylääkkeen. Usein diagnoosi ja hoito ovat lääketieteen mukaisia, vaikka ne on maallikkopohjalta valittu. Kuitenkin monimutkaisemmissa ongelmissa on tarkoituksenmukaista ottaa yhteyttä lääkäriin.

Voisiko ajatella näin olevan myös monimutkaisissa käyttäytymisongelmissa? Aiemmin olen kirjoittanut siitä, että jos ei ole huolellisesti diagnosoitu ongelman syytä (esim. onko kohderyhmän käyttäytymisongelma kiinni motivaation puutteesta vai taitojen puutteesta), toimenpide valitaan pieleen ja vaikuttaminen menee ohi maalin.

Täytyy myös todeta (itsestäänselvyytenä), että samoin kuin joskus mutu-pohjalta voidaan löytää toimiva ratkaisu, aina käyttäytymistieteen informoimat ratkaisut eivät osoittaudu vaikuttaviksi. (Käyttäytymismuutostiede on siinä mielessä “rakettitiedettäkin” vaikeampaa, että käyttäytymisen pysyvä muuttaminen on erittäin hankalaa ja kompleksinen prosessi.)

 

Käyttäytymistiede prosessin tehostajana?

Toisekseen, voidaan kysyä, voisiko vaikuttamistoimenpiteiden luomisessa olla enemmän tehoja, jos siinä hyödynnetään käyttäytymistiedettä? Esimerkiksi:

  1. Alun perin käytetään hyödyksi käyttäytymistieteellistä analyysia ongelman diagnosoinnissa ja sitten tieteen informoimina valitaan tilanteeseen sopivat toimenpiteet. (EU-komission raportin b-kohta. Parhaimmillaan tietysti käytetään myös hyvän interventiosuunnittelun viitekehyksissäkin suositeltua osallistavaa kehittämistä, esitestataan ja optimoidaan iteratiivisesti, jne.)Kollegani Hollannissa ovat parhaillaan tekemässä systemaattista katsausta ja meta-analyysia tästä kysymyksestä: Hyödyttääkö perinpohjaisempi, tieteellinen työ intervention suunnittelussa? The jury is still out.Esimerkiksi nettivälitteisistä terveyden edistämisen interventioista on havaittu, että käyttäytymistieteellisten teorioiden hyödyntäminen suunnittelussa lisäsi niiden vaikuttavuutta elintapojen muutoksiin nähden.
  2. Entäpä voisiko olemassa olevia vaikuttamistoimenpiteitä kohentaa yhdistämällä niihin käyttäytymistieteellistä analyysia ja tietoa. Tätä kokeiltiin eräässä tutkimuksessa Painonvartijat-ohjelmalle (alla lainaus luvustani Sosiaalipsykologian suunnannäyttäjät -kirjasta vuodelta 2012):Siis aina ei tarvitse lähteä alusta asti kehittämään – kustannustehokasta olisi ainakin joidenkin toimenpiteiden osalta tarkastaa ja ”tuunata” toimenpiteet ja materiaalit käyttäytymistieteellisestä näkökulmasta.
  3. Tai minimissään: Tehdään näkyväksi se implisiittinen vaikuttamisen logiikka ja käyttäytymisen muuttamisen teoria, mikä vaikuttamisen toimenpiteissä on – tietoisesti tai tiedostamatta – taustalla? Elokuussa julkaistussa tutkimuksessa (Seppälä et al 2017) kävimme läpi työpaikkaterveyden edistämiseen liittyvät policy-dokumentteja, erilaisia toimenpideohjelmia, ja analysoimme niissä esitettyjä vaikuttamisen keinoja (käyttäytymismuutostekniikoita) sekä vaikuttamisen välikohteita (esim. taidot, sosiaalinen tuki, ympäristömuutokset). Tällainen analyysi voi parhaimmillaan paljastaa unohdettuja mahdollisuuksia politiikkatoimissa, ja toisaalta löytää myös epätarkoituksenmukaisia vaikuttamisen reittejä.

Käyttäytymistiede on kesken: Tarvitsemme vaikuttamisen prosessiarviointeja

Viimeinen pointtini: Mistä tiedämme, että kyseinen koulu onnistui juuri tuuppaamalla (nudge) vaikuttamaan käyttäytymiseen? Tarkemmin luettaessa paljastuu, että valinta-arkkitehtuurin muutokset olivat vain yksi osa vaikuttamistoimenpiteitä, ja toimittajankin mukaan ”Tärkein taistelu hävikkiä vastaan käydään kuitenkin kerrosta ylempänä, luokkahuoneissa. Siellä puhutaan ruoasta, elintarvikeketjusta ja luodaan kilpailuhenkeä. Viidesluokkalainen Ellen Mustonen kertoo luokan rakentaneen kouluun kiertopalkinnon, jonka luokka saa silloin kun ruokahävikkitaistelussa on onnistuttu erityisen hyvin.

Pitkin Ylen artikkelia koko ruokahävikki-interventiosta piirtyy kuva, jossa on mittava määrä käyttäytymismuutostekniikoita, joista suuri osa ei kuulu pelkän ”tuuppauksen” piiriin (joka on aika kapea-alainen vaikuttamisen keino).

Ehkä mitään keittiöhenkilökunnan tuuppauksia eli “nudgeja” ei tarvittukaan, olisiko pelkkä asioista keskustelu ja ruokahävikin eettisistä puolista, elintarvikeketjun pohtiminen ja siten omaehtoisen tietoisen motivaation herättely riittänyt? Vai olisiko pelkkä luokkien välinen kilpailu riittänyt?

Ellei interventioista tehdä a) selkeitä vaikuttamisen logiikkamalleja ja b) arvioida niitä prosessievaluaation keinoin, tietopohjamme näistä asioista ei kartu. Emme viisastu.

Vaikuttamisen teorioita ja hypoteeseja pitää koetella empiirisesti, vain siten käyttäytymistiede kohenee ja siitä on jatkossa enemmän hyötyä.

Jos joku koulu haluaa toistaa ruokahävikki-intervention, olisi hyödyllistä tietää, mikä riittää – tai sitten vain toistetaan aivan kaikki toimenpiteet kuin ensimmäisessäkin koulussa. Voihan tietysti olla, että tässä tarvittiinkin monikomponenttinen, synergistisesti vaikuttava interventio (useimmiten yksittäiset temput eivät riitä).

Kannatan lämpimästi arjen innovaatioita ja kokeiluja – mutta myös niiden arviointia.

Vaikuttamistoimenpiteiden prosessiarvioinnista voit lukea lisää vaikkapa viimekeväisistä slideistani. Vähintään tutkimuksellisilta interventioilta, jotka toteutetaan julkisin varoin, pitäisi edellyttää prosessievaluaatiota (ei tietenkään kaikista käytännön kokeiluista yksittäisissä kouluissa, se olisi resurssien valossa toki kohtuuton vaatimus).

Lopuksi vielä isot onnittelut ruokahävikin vähentämistä monipuolisesti innovoineelle koululle, mahtava suoritus! 🙂