Miten ehkäistä tiedevilppiä?

Kuun alussa paljastui tiedevilppiepäily, joka kirvoitti paljon keskustelua. Tänään avoimen tieteen verkosto julkaisi opetus- ja kulttuuriministerille suunnatun lausunnon, jossa todetaan, että kokonaisuutena suomalaisen tieteen tutkimuseettinen tila on pääsääntöisesti hyvä. Tähän on onneksi helppo yhtyä. Vähäkin vilppi tulisi toki pyrkiä kitkemään pois.

Toimenpide-ehdotuksissaan Avoimen tieteen verkosto kannusti erityisesti vahvistamaan tiedeyhteisön autonomiaa ja avoimuuden kulttuuria. Tähän konkreettisia keinoja on monia, joihin avaimet ovat osin tieteen rahoittajatahoilla.

Helsingin Sanomat julkaisivat tästä mielipidekirjoitukseni 9.2.2016. Siinä ehdotin, että rahoittajat kuten Suomen Akatemia, ministeriöt ja erilaiset säätiöt voisivat edellyttää tutkimushankkeiden sitoutuvan tieteellistä laatua parantaviin, tiedeyhteisöjen omiin käytäntöihin. Konkreettisesti:

  1. Rahoittajat voisivat edellyttää rahoitettavia hankkeita esirekisteröimään kokeensa ja hypoteesinsa, jos asetelma sellaisia sisältää. Lisäksi toki tutkimusprotokolla-artikkelin julkaiseminen olisi suotavaa (muistuttaa Avoimen tieteen verkoston vaatimusta tutkimussuunnitelman julkaisemisesta). Tällainen läpinäkyvyys itse asiassa nostaa kyseisen tutkimuksen arvostusta myös tiedeyhteisön silmissä ja tutkimuksen uskottavuutta, joten ihmettelen, miksi tutkijat eivät olisi tällaiseen vaateeseen myötämielisiä.
    (Toki tieteenaloittain on eroja siinä, onko tällaisia rekisteröintikanavia tai protokolla-artikkeleita julkaisevia journaleita ensinkään olemassa.)
  2. Milloin mahdollista, hankkeita voitaisiin vaatia lopuksi julkaisemaan keräämänsä data kansainvälisen tiedeyhteisön käyttöön (esimerkiksi Open Science Framework). Tämä toki edellyttää aineiston huolellista anonymisointia.

Byrokratiaa ylläolevat toimenpiteet eivät kohtuuttomasti lisää.

Lopulta on kyse siitä, mitä tutkijat julkaisuillaan tavoittelevat: tietoa ja totuutta, vai raksia suoritusarviointilomakkeeseen? Liialliset ulkoiset “tulospaineet” tai maineenmetsästyksen ylikorostuminen motiivina johtavat pahimmillaan älyttömyyksiin kuten tutkimusaineistojen sepittämiseen, josta pahimpia esimerkkejä lienee hollantilaisen Stapelin tapaus.

Tärkeää olisikin pidättäytyä ensinnäkin kytkemästä tutkijoiden urakehitystä yksisilmäisesti julkaisujen määrään ja toiseksi vaatimasta tutkimukselta epärealistisia ”pikavoittoja”, joita epäammattimaisimmat tutkijat sitten haksahtavat hätäpäissään keinoin millä hyvänsä tuottamaan.

Ilmiön syntysyyt ovat toki niin monitekijäisiä, että yksittäiset “temput” eivät riitä: Tarpeen ovat monenlaiset toimenpiteet tutkijataitojen koulutuksen parantamisesta aina eettisten käytäntöjen noudattamisen insentivointiin osana hankerahoitusta ja tutkijoiden urasiirtymiä.

Ennaltaehkäisyssä on laatueroja

Hämmästyin lukiessani Kainuun Ylen jutun jossa väitetään, ettei ole mitään taloudellisia perusteita satsata ennaltaehkäisyyn, koska ei ole todisteita sen hyödystä sairauksien hoidon kustannussäästöissä. Jokseenkin omituisesti jutussa puhutaan ennaltaehkäisynä yhtenä asiana.
On toki paljon ennaltaehkäisyn nimissä tehtävää puuhastelua, joka ei oikeasti ole vaikuttavaa. Mutta ennaltaehkäisyä on niin monenlaista, ettei tuollainen kaiken ennaltaehkäisyn yhteen niputus ole järkevää. (Ks. esim. http://www.nejm.org/doi/full/10.1056/NEJMp1206268)
Ennaltaehkäisevissä ohjelmissa ja “kampanjoissa” on hyvin paljon variaatiota ja laatueroa. Tutkimusnäytön kertyessä ollaan koko ajan tulossa viisaammiksi sen suhteen, miten ennaltaehkäisyn kustannusvaikuttavuutta voitaisiin maksimoida.
Toisin kuin juttu antaa olettaa, spesifien ennaltaehkäisyohjelmien vaikuttavuutta (ja myös kustannusvaikuttavuutta) kyllä pystytään tieteellisesti uskottavasti tutkimaan, myös satunnaistetuissa kontrolloiduissa asetelmissa, ja erityisen hyvin tietyn rajatun riskipopulaation osalta. Esimerkiksi suomalaiset tutkijat ensimmäisinä maailmassa todistivat 14 vuotta sitten, että tyypin 2 diabetesta voidaan ehkäistä käyttäytymismuutoksin.
Vaikka väestötason toimenpiteiden vaikutuksia on vaikeampi mallintaa, sekin on mahdollista. Monen ennaltaehkäisevän toimenpiteen osalta riittävää näyttöä kustannusvaikuttavuudesta jo on (ks. WHO:n raportti):
“Moreover, the cost–effectiveness of a number of health promotion and disease prevention interventions has been shown in multiple studies. Some of these interventions will be cost-saving, but most will generate additional health (and other) benefits for additional costs.”
Toki tutkimusnäytössä todetaan olevan puutteitakin, mutta “Notwithstanding these caveats, it is clear that there is an economics evidence base for health promotion and disease prevention.”
On toki tärkeää nostaa keskusteluun toimenpiteiden vaikuttavuus ja kustannusvaikuttavuus: Arviointi on tärkeää ja vain sen pohjalta poliittiset päätöksentekijät voivat tehdä informoituja päätöksiä. Vähät eurot voidaan eri painotuksin satsata sairauksien hoitoon, niiden näytetysti vaikuttavaan ennaltaehkäisyyn, ja ennaltaehkäisyksi väitettyyn, ei-vaikuttavaan puuhasteluun.

 

Yle Puhe: Keskusteluni Keräsen kanssa

Keskustelin Jari Keräsen kanssa sosiaalipsykologisesta elintapamuutostutkimuksesta viime kuussa (kuuntele ohjelma Yle Areenasta). Keskustelulla oli mm. seuraavanlaisia lähtökohtia ja johtopäätöksiä:

  • Ihmislaji on evoluutiossa kehittynyt luontaisesti säästämään ja varastoimaan energiaa. Tämän valossa taipumus minimoida liikkumista onkin aivan luonnollista ja ymmärrettävää. Pulma onkin yhteensopimattomuus muuttuneen ympäristön kanssa: Nykyisen yhteiskunnan yltäkylläisyys energiapitoisen ravinnon ja energiaa säästävien kuljetusratkaisujen johdosta sotii ihmisen tätä luontoa vastaan ja tuottaa ihmisen hyvinvoinnin kannalta epätarkoituksenmukaisia ilmiöitä. Miten kamppailla tätä vastaan?
  • ”Sota lihavuutta vastaan” tuntuu välillä saavan ylimitoitetut mittasuhteet, ja epätarkoituksenmukaisia lieveilmiöitä ovat mm. ylipainoisten kokema stigmatisointi, syrjintä ja syyllisyys. Tämä ei ole milloinkaan hyvä lähtökohta terveyden edistämiselle – vaan jopa estää tavoiteltujen päämäärien saavuttamisen. Kaiken päälle vahvaa näyttöä alkaa kerääntyä siitä, että elintavat ovat ylipainoa tai lihavuutta keskeisempi seikka terveyden kannalta: Liikkuva lihava on terveempi ja elää kauemmin kuin liikkumaton laiha. Health At Every Size –lähestymistavalla on saatu myönteisiä tuloksia, kun sekä terveysneuvojien että asiakkaiden huomio ei enää jumitu painoon vaan käyttäytymiseen.
  • Lähtökohta vaikuttavalle terveysvalistukselle: jokainen tekee jo jotain hyvää! Hyvän päälle on helpompi rakentaa kuin puutteiden ja vajeiden listaamiselle! Terveyden edistämisen dosentti Pilvikki Absetz on puhunut tästä lähtökohdasta Suomessa paljon ja kouluttanut terveyden ammattilaisia tällaiseen vuorovaikutustyyliin.
  • Ohjelmassa mainitsen käyttäytymismuutostekniikkaluokituksen, jonka avulla voi eritellä käyttäytymisen muutokseen tähtäävien interventioiden koostumusta. Systemaattinen luokittelujärjestelmä on mahdollistanut tutkimustiedon koonnin: Liikunnan ja terveellisen ravitsemuksen edistämisessä aikuisilla on eräässä laajassa meta-analyysissa todettu olevan vaikuttavia omaseurannan sekä muiden itsesäätelyteorian mukaisten keinojen (Michie ym. 2009).
    • Huomionarvoinen lisäys on, että käyttäytymisen omaseuranta on hedelmällisempi lähtökohta kuin painon (tai muiden kaukaisempien lopputulemien) omaseuranta: esimerkiksi kasvisten syönnin seuranta päivittäin johtaa huomion siihen toimintaan, johon ihminen voi kullakin hetkellä vaikuttaa (ja joka pitkällä tähtäimellä on painonhallinnan kannalta olennaista) – itsensä punnitseminen päivittäin puolestaan ei. (ks. tutkimus Psychology & Health)
  • Ohjelman lopussa mainitut psykologiset perustarpeet, eli tarve tuntea itsensä päteväksi, autonomiseksi ja hyväksytyksi, ohjaavat ihmisten reaktioita myös elintapaohjaukseen ja terveyden edistämiseen. Se selittää, miksi pelottelu, syyllistäminen ja pakottaminen voivat pahimmillaan aiheuttaa aiotusta päinvastaisia vaikutuksia. Lisää itsemääräämisen teoriasta voi lukea suomeksi lähiaikoina Kasvatus-lehdessä ilmestyvässä Sini Hynysen ja minun laatimassa artikkelissa.
  • Mitä lopulta tarkoittaa teoriaan perustuva interventio? On huomattava, että kaikissa interventioissa ON teoria vaikuttamisesta, mutta sitä ei välttämättä tehdä julkilausutuksi. Onkin tärkeää tehdä näkyväksi logiikka, miltä pohjalta terveyden edistämisen erilaisissa hankkeissa (ja missä tahansa vaikutusyrityksissä) toimitaan. Tässä tutkimus- ja tiedelähtöisyys voi auttaa (tieteellisiin teorioihin perustuen suunnitellut interventiot ovat vaikuttavampia), koska teorian hyödyntäminen pikemminkin jalostaa ja parantaa arkiajatteluun perustuvia malleja – Albert Einsteinin sanoin: ”The whole of science is nothing but a refinement of everyday thinking.”

Otan mielelläni kommentteja vastaan ohjelmasta!

 

Nelli Hankonen

 

Miten käytäntö, tutkimus ja teoria voivat hyötyä toisistaan – ja samalla hyödyttää yhteiskuntaa?

Käyttäytymisen muutos on avainasemassa monia ihmiskuntaa nykyään vaivaaviin pulmiin: esimerkiksi ilmastonmuutokseen ja kansanterveysongelmin tie ratkaisuun löytyy suurelta osin on ihmisten käyttäytymisestä. Mutta mistä kiikastaa? Miksi emme ole nykyistä tehokkaampia terveysongelmien ennaltaehkäisyssä tai elintapamuutosten tukemisessa?

Suomessa panostetaan paljon rahaa tutkimukseen. Kirjoitin viime talvena Helsingin Sanomissa (2.12.2014), että tutkimusta soisi kohdistettavan enemmän ratkaisujen vaikuttavuuden tutkimiseen ongelmien ja asiaintilojen analyysin tasolle jäämisen sijasta.

Ongelmien kuvailu ei riitä tekemään tutkimuksesta ongelmia ratkovaa tai terveyttä ja hyvinvointia edistävää. Ongelmien tarkka tunteminen ja ymmärrys ovat toki tärkeitä lähtökohtia tehokkaiden ratkaisujen kehittämiseen. Toisaalta mitkä tahansa ratkaisut eivät ole vaikuttavia: Joskus meillä on taipumusta olettaa, että mikä tahansa toiminta tai kampanjointi terveyden edistämisen parissa on hyödyllistä. Kuitenkaan tarkoitus ei pyhitä keinoja tai tee niistä (kustannus)vaikuttavia, valitettavasti.

Mutta miten käytännön hankkeiden vaikuttavuutta voisi sitten tehostaa? Millä tavalla tehdään käytäntöön vaikuttavaa tutkimusta? Miksi tiukka jako terveydenedistämis-hankkeiden ja -tutkimuksen välillä kannattaisi romuttaa? Tässä blogauksessa joitakin ajatuksia, jälleen kerran omaa alaani eli terveyden edistämistä liipaten.

  • Tieteelliset tutkimukset voivat tiivistää tiedon siitä, ”mikä toimii millekin”, tai luoda uusia näyttöpohjaisia malleja:
    Evidence-based practice

    Lääketieteessä on jo pitkään suosittu näyttöperustaisuutta. Onhan niin, että ”ei yksi tutkimus kesää tee” eli vasta useampi hyvälaatuinen tutkimus samasta aiheesta mahdollistaa perusteltujen johtopäätösten tekemisen. (Tilastotiedettä tunteville ei ole yllätys, että kaikki aiheesta tehdyt tutkimukset eivät monestikaan saa samoja tuloksia, vaan joukossa on ristiriitaisuuksia.) Siksi on tärkeää, että vähän väliä kootaan kaikki aiheesta tehdyt tutkimukset ja tehdään näistä tulokset koostava meta-analyysi, jotta voidaan nähdä kokonaiskuva. Toki ilman systemaattista etsintää tehdyillä meta-analyyseilla voidaan heittää vesilintua – valikoiva haku on yhtä tyhjän kanssa.) Hyvä esimerkki takavuosilta on kätkytkuolemat ja suositus vauvojen nukuttamisesta vatsallaan: systemaattinen katsaus aiheesta huomasi, että itse asiassa kätkytkuolemat olivatkin yhteydessä juuri vatsallaan nukuttamiseen toisin kuin kuviteltiin. Tämä tutkimus käänsi vallalla olevan suosituksen täysin ylösalaisin (kirjaimellisesti!) – kun perheitä oli neuvottu juuri tähän kätilöiden käytännön kokemuksen ja uskomusten pohjalta, niin tämän havainnon pohjalta saatiin muutettua suositus perustellummaksi ja siten ennaltaehkäistyä useita turhia kätkytkuolemia.
    No niin, nyt päästään varsinaiseen asiaan: Systemaattisia katsauksia ja meta-analyyseja suositellaan käytettävän myös käyttäytymismuutosinterventioita suunniteltaessa (esim. UK Medical Research council guidance on complex interventions). Näin estetään resurssien hukkakäyttö eli ”pyörän keksiminen uudelleen” ja toisaalta voidaan valita laajamittaiseen käyttöön ne ohjelmat ja mallit, joista on voitu osoittaa olevan eniten hyötyä. Myös käyttäytymistieteen hyödyntäminen ohjelmatoimenpiteiden suunnittelussa on perusteltua: Monesti on jo osoitettu, että ne käyttäytymismuutosinterventiot, joiden suunnittelu perustuu vankkoihin teorioihin, ovat keskimäärin onnistuneempia ja tuloksellisempia kuin ne, jotka on tehty ns. mutu-tuntumalla (esim. Peters ym. 2009, Webb ym. 2010).
    Tämän menettelytavan kannattaminen ei millään ole ristiriidassa uusien innovaatioiden kehittämisen kanssa! Uusien ratkaisujen testaaminen on kannatettavaa tiettyjen ennakkoehtojen vallitessa. Resursseja ei ehkä kuitenkaan kannata ripotella useisiin samanaikaisiin, koordinoimattomiin kehittely-“piiperryksiiin”, kuten Matti Rimplelä on huomauttanut.Suosittelen tutustumaan systemaattisiin tutkimuskoonteihin kasvatus-, rikos- ja hyvinvointialan interventioista (Campbell Collaboration) sekä terveydenhuollosta ja terveyspolitiikasta (Cochrane Collaboration).

 

  • Tieteellinen tutkimus voi kohdistua käytännön hankkeisiin ja niiden vaikutusten arviointiin:
    Practice-based evidence

    Nykyisellään käynnissä olevia, pitkään käytännön osaamiseen ja kokemukseen perustuvia interventio-ohjelmia ei pidä vähätellä. Ne voivat olla äärimmäisen vaikuttavia ja itse asiassa aivan linjassa teoreettisten periaatteiden kanssa, vaikkei niitä eksplisiittisesti teoriaa käyttäen olisi alun alkaen suunniteltukaan. Esimerkiksi sosiaalisesti taitava sairaanhoitaja saattaa intuitiivisesti käyttää ravitsemusneuvontatilanteessa myönteisen vuorovaikutuksen tekniikoita, tarjota valinnanvaraa potilaalle, osoittaa empatiaa ja ymmärrystä potilaan tilanteeseen nähden, ynnä muita tutkimuksissa potilaan edun kannalta vaikuttavaksi osoitettuja keinoja. Samoin start-up -firma on saattanut rakentaa erinomaisen liikunnanedistämis-appin joka sisältää relevantit käyttäytymismuutostekniikat vaikkapa kontrolliteoriasta, jonka on muissa tutkimuksissa (Michie ym. 2009) osoitettu tarjoavan loistavan pohjan vaikuttaville liikuntainterventioille. Itse olen vetänyt aikoinaan yksityisessä yrityksessä firman kehittämän konseptin mukaisia, erittäin tuloksellisiksi todettuja työnhakuvalmennuksia, joiden menettelytapojen pohja oli täysin yhteensopiva mm. Health Action Process Approach -teorian kanssa, vaikka mallin kehittäjät tuskin olivat siitä mallia luodessaan kuulleetkaan. (Uskallan kuitenkin veikata, että tyhjästä pyörän keksiminen on vaikeampaa kuin se, että voi hyödyntää aiempaa ymmärrystä aiheesta – tiivistetyn teorian muodossa.)Pulmana käytännön interventioissa joskus on se, että niiden vaikuttavuutta ja tuloksellisuutta ei ole koskaan systemaattisesti koeteltu ja tutkittu, jolloin jäljelle jää vain usko. Usko on laiha näyttö vakuuttamaan ketään siitä, että mallin käyttöönottoon ja levittämiseen kannattaa satsata rahaa ja vaivannäköä. Tässä tutkimus ja hanketoiminta voisivat tehdä yhteistyötä luodakseen mielekästä, synergistista toimintaa. On kohtuutonta olettaa hanketoimijoilta systemaattisen evaluoinnin tieto-, taito- ja aikaresursseja. Toisaalta tutkijat etsivät mielekkäitä ja hyviä tutkimusaiheita. Hynttyyt yhteen! Hankerahoittajat voisivat ilahtua evaluointityöstä ja yliopistot saisivat aineistoa tutkimukselleen suoraan tosimaailmasta. Tutkimuksellinen evaluaatio lisäisi myös syvällisemmin ymmärrystämme vaikuttamisen ja muutoksen mekanismeista.(Toinen pulma toki on, että samaa mallia saatetaan soveltaa hyvinkin eri tavalla – riippuen kuka sitä jakelee. Sairaanhoitaja A saattaa käyttää samaa ravitsemusneuvontamateriaalia hyvin eri tavalla kuin naapurihuoneen kollega, johtuen siitä, ettei optimaalista käyttötapaa ole määritetty. Tästä interventiouskollisuuden kysymyksestä blogaan lisää joskus toiste.)

 

  • Tiedepohjaisuus voi edesauttaa luovaa ratkaisujen löytämistyötä:
    Systemaattinen, tutkimusnäytön informoima interventiokehitys
    Suunnittelua avittaviin viitekehyksiin (esim. Intervention Mapping) ja teorioihin on tiivistynyt valtava määrä aiempien yritysten virheitä ja menestyksiä eli käytännön viisautta. Teoriat eivät ole kuivia, todellisuudesta irrallaan olevia kyhäelmiä, vaan tiivistymiä kertyneestä, koetellusta tiedosta. Monissa viitekehyksissä ohjataan arvioimaan erilaisten ratkaisuskenaarioiden pitkäaikaista käyttökelpoisuutta ja vaikuttavuutta ENNEN KUIN niiden kehittämisessä ja testaamisessa edetään liian pitkälle. Näin ei ehkä käytännössä useinkaan tehdä – ja rahaa syydetään sellaisten ratkaisujen kehittämiseen, jotka eivät kytkeydy kohderyhmänsä elinympäristöihin ja siten saavuta heitä alkuunkaan. Ilolla havaitsin kokeilukulttuurin hallitusohjelmassa – mutta olen käytännön toimeenpanon yksityiskohdista varuillani: Miten valita kokeiluihin sellaisia vaihtoehtoisia ratkaisuja, jotka ovat todennäköisimmin elinkelpoisia, kohderyhmän saavuttavia, tavoitteisiinsa vaikuttavia ja vähiten haitallisia? Miten kattavasti niiden kustannuksia ja vaikutuksia voidaan arvioida?
    Myös jo olemassaolevaa hanketta voi vahvistaa tai tehostaa lisäämällä yksittäisen, tiedeperustaisen käyttäytymismuutoskomponentin. Näin tekivät esimerkiksi Aleksandra Luszczynska kollegoineen Painonvartijat-ohjelmaan: terveyspsykologisen tutkimusnäytön hyödyntäminen pienen lisäkomponentin suunnitteluun paransi tuloksia! Vastaavanlaisesti olemme tutkijatohtori Keegan Knittlen sekä erinomaisten graduntekijöiden Marguerite Beattie ja Gloria Salo kanssa kehittäneet ”motivaatiobuustauksen” tietoisuustaitojen harjoittamisohjelmaan. Tieteellisten ratkaisujen ja tutkimusperustaisten interventioiden ei siis tarvitse olla kokonaan erillisiä kokonaisuuksia, vaan ne voivat tukea jo kehitettyjä ja olemassaolevia ohjelmia.

 

Summa summarum (eli take home -pointtini kiireiselle lukijalle):

  1. Enemmän yhteistyötä käytännön hanketoiminnan ja tutkijoiden välille
  2. Lisää systemaattista tutkimusta ratkaisuista ja vaikuttamisesta, ei vain ongelmista
  3. Tehokkaampaa jo olemassa olevan tiedon hyödyntämistä
  4. Isompia tutkimusprojektikokonaisuuksia, joissa – saman projektin puitteissa – syvällisestä ongelman ymmärtämisestä voidaan jatkaa tiedepohjaisen intervention luomiseen
  5. Käyttäytymistieteiden aktiivista hyödyntämistä myös olemassaolevien ohjelmien tuunaamiseen

 

Nelli Hankonen

 

Motivaatiokamppisten seitsemän kompastuskiveä

Me kaikki, jotka työskentelemme terveyden edistämisen tai muiden monimutkaisten, sosiaalisten käyttäytymismallien muutoksen parissa, lankeamme aika ajoin muutamiin sudenkuoppiin. Sudenkuopat syövät kampanjoiden ja muiden interventioiden tehoa. Tässä muutamia usein esiin tulevia havaintoja.

  1. Unohdamme, että ihminen ei ole rationaalinen toimija. Hollantilaistutkimuksen (Peters ym., 2014) mukaan tämä on yksi syy siihen, että niin poliitikot kuin terveydenedistämisen ammattilaiset priorisoivat keinovalikoimassa tiedon antamisen ja pitkän tähtäimen terveysriskeillä pelottelun. Luulemme, että pelottelu on tehokasta, vaikka monet muutkin tekijät kuin havainto terveysriskistä määrittävät käyttäytymistämme. Toinen syy pelottelun ja tiedonjaon preferoinnille on toisaalta se, että monet kampanjasuunnittelijat eivät tunne (ainakaan riittävän hyvin) muita käyttäytymismuutostekniikkoja. (Niitä kuitenkin on tunnistettu jopa 93 erilaista – ja terveysriskeihin vetoaminen vain yksi niistä!)
    Jos haluat lukea lisää pelotteluvalistuksesta, tsekkaa täältä Hanna Ollilan hyvä kirjoitus.
  2. Katsomme käyttäytymisen muutoksen motiiveja ulkopuolelta ja näemme kohderyhmän liian yksinkertaisesti – otamme siis kohderyhmän yhteisen määrittäjän annettuna, vaikkei se olisi heille relevantti. Vaikka kampanjan kohderyhmänä olisivat tietyn ammattitaustan omaavat yksilöt, niin nuo ihmiset itse eivät välttämättä identifioi ammattiaan ensisijaisesti minäänsä määrittäväksi tekijäksi – siten (pelkällä) työkyvyn ylläpitoon vetoamalla vaikkapa kuntoiluun kannustaminen voi olla tehotonta. Ihminen on muutakin kuin yksi ryhmäjäsenyytensä. Unohdamme siis helposti motiivien monisyisyyden: asennetutkimus on kuitenkin osoittanut, että mitä monisyisempi asenteen taustalla oleva uskomusjärjestelmä on (”kuntoilusta on hyötyä paitsi työkyvylleni, myös arkiaskareissa jaksamiselleni, selkäkivuilleni, mielialalleni, jne.”), sitä vankempi ja ”muutosresistentimpi” asenne on.
  3. Luulemme, kohderyhmälle keskeinen porkkana on sama kuin omamme. Monet terveydenedistämisen piirissä toimivat saattavat motivoitua esimerkiksi jonkin nimenomaisen terveysriskin torjunnasta. Ymmärtävä, kohderyhmää tutkiva lähestymistapa auttaa löytämään pointteja, joilla toivottua käyttäytymismallia voi tehokkaammin ”myydä” kohdeyleisölle.
  4. Tuputamme pakolla hyvänä pitämäämme asiaa, ja aiheutamme pelkällä viestintätyylillämme vastarintaa ja lopulta yhä pahempaa poteroitumista, vastakkainasettelua. Tätä pahentaa syyllistämisen tai pilkanteon käyttö.
  5. Pyrimme motivoimaan ulkokohtaisilla motiiveilla tai tavoitteilla, jotka eivät ole omiaan tukemaan kestävää motivaatiota. Sisäiset, omaehtoiset tavoitteet kuten oma hyvinvointi ja jaksaminen ovat psykologisesti terveempiä ja pitkäkestoisempaan toimintaan johtavia kuin ns. ulkokohtaiset, pakottavat motiivit (ulkonäön kohentaminen, muiden mieliksi treenaaminen/laihduttaminen). Pahimmillaan liikunnan ”myyminen” esimerkiksi ulkonäöllä voi aiheuttaa sivuvaikutuksina ikäviä ilmiöitä – ääriesimerkkinä häiriöt syömiskäyttäytymisessä tai steroidien käyttö.
  6. Pyrimme vaikuttamaan motivaatioon, vaikka kyse ei olekaan motivaatio-ongelmasta. Joskus kohderyhmällämme motivaatio on kohdallaan – mutta heiltä puuttuvat tarvittavat taidot toiminnan toteuttamiseen, tai ympäristöstä puuttuvat toiminnan edellyttämät mahdollisuudet.
  7. Osallistamme kohderyhmää kampanjan suunnittelussa väärin. Osallistaminen on tärkeää, jotta ymmärtäisimme paremmin kohderyhmän elämäntapaa ja maailmaa viestinnänsuunnittelun pohjana – mutta ei tulisi laskea sen varaan, että kohderyhmä ideoi parhaat keinot vaikuttaa omaan käyttäytymiseensä. Myös maallikoilla on vain pieni, rajallinen valikoima ”keinovalikoima” mielessään, josta he nojatuoliaprikoinnin pohjalta saattavat ehdottaa epäoptimaalisia keinoja. Ihmiset eivät ole parhaita asiantuntijoita siinä, mitkä vaikuttimet tai viestit heihin itseensä parhaiten tehoavat.

Millä välttää nämä kompastuskivet? Motivointi- ja vaikuttamistyön ja -tutkimuskokemuksen pohjalta on hihaani tarttunut (kantapäänkin kautta) ideoita, joilla voisi pyrkiä luovimaan näiden karikoiden yli:

  1. Älä luota käyttäytymismuutoskamppisten suunnittelua ja toteutusta mainonnan ammattilaisille, ilman yhteistyötä käyttäytymisen muutoksen psykologian asiantuntijoiden kanssa.
  2. Analysoi huolella ongelmakäyttäytymisen perimmäiset syyt kohderyhmässäsi: Onko todella kysymys motivaatio-ongelmasta vai jostakin muusta, vaikkapa resurssien puutteesta? Olisiko interventio ympäristöön tehokkaampi?
  3. Pyri ymmärtämään motiiveja käyttäytymisen taustalla tai kohderyhmän huolenaiheita, joihin terveyskäyttäytyminen on ratkaisu. Ideoi. Keskity tähän viestinnässä. Varo haittavaikutuksia.
  4. Esitestaa. Kokeile, kysy reaktiot, ole itsekriittinen.

Monessa näistä auttaa systemaattinen lähestymistapa interventiokehittämiseen ja käyttäytymistä selittävien teorioiden sekä viitekehysten hyödyntäminen. Tutkimuskatsaukset vaikkapa kyseisen aihepiirin motiiveista antavat rikkautta ajatuksiin ja laajentavat omaa perspektiiviä.

 

Nelli Hankonen

Käyttäytymistieteen hyödystä liikunnan edistämisessä – dosenttiluennon tilkkuja

Pidin eilen dosentin opetusnäytteen Jyväskylän yliopiston liikuntatieteellisessä tiedekunnassa. Aiempi dosentuurini on Helsingin yliopiston valtiotieteellisestä tiedekunnasta, sosiaalipsykologian alalta. Nyt sain ilon hakea liikunta- ja terveyspsykologian alan dosentin arvoa – onhan liikunnan ja terveyden edistäminen sekä sen tieteellinen tutkiminen ollut lähellä sydäntäni jo pitkään.

Luennossani alustin siitä, miten ja miksi käyttäytymistiedettä voi hyödyntää liikunnan edistämisessä. Olen ollut useissa käyttäytymismuutosinterventioissa tutkijana. Fyysiseen aktiivisuuteen kohdistuvissa interventiotutkimuksissani kohderyhmät ovat vaihdelleet diabeetikoista kotihoidon ikääntyneisiin asiakkaisiin, ja interventiokontekstit terveydenhuollosta oppilaitoksiin. Interventiolla tarkoitan tässä mitä tahansa toimenpidettä, jolla me pyrimme edistämään väestön tai väestönosan fyysistä aktiivisuutta – esimerkiksi liikuntaesite, useita kertoja kestävä liikuntaneuvonta tai elintapamuutosryhmä voidaan kaikki lukea liikuntainterventioiksi tässä määritelmässä.

Oivalsin esityksen valmistelun loppumetreillä, että ihan hyvä tiivistys viesteistäni löytyy Suomen lääkärilehdessä julkaisemastani Näkökulma-artikkelista. Pääpointtini olivat: Huolellisella, psykologiseen teoriaan ja näyttöön perustuvalla interventiosuunnittelulla voidaan tehostaa toimenpiteiden vaikuttavuutta ja saada parempia terveystuloksia. Teoriat eivät ole mitään ohutta yläpilveä, vaan tieteen kehityksessä kertynyttä, koeteltua, ”tiivistettyä” näyttöä asioiden välisistä suhteista ja säännönmukaisuuksista – myös käyttäytymistieteissä. Siten ne auttavat terveyden edistämisen ohjelmasuunnittelijoita erittäin konkreettisesti: ”Mikään ei ole niin käytännölllistä kuin hyvä teoria”.

No mihin sitten perustan tämän väitteen? Käytin eilen esimerkkinä terveyspsykologikollegoideni British Medical Journalissa hiljattain julkaisemaa artikkelia, joka on systemoitu katsaus painonpudotuksen ylläpitoon kohdistuneista käyttäytymisperusteisista (liikunta & terveellinen ravitsemus) interventioista (ei siis lääkkeellisiä). Suhteessa siihen, että ihmisiä olisi toki tärkeä saada ylläpitämään painonpudotus, oli yllättävää, että katsauksessa löydettiin vain muutamia kymmeniä satunnaistettuja verrokkitutkimuksia aiheesta.

Keskimääräisessä painonpudotuksen ylläpidon onnistumisessa tuloksessa esiintyi aika paljon vaihtelua interventioiden välillä. Tutkijat sitten lisäanalyyseissa luokittelivat tutkimukset sen mukaan, oliko käytetty psykologista teoriaa ohjelmasuunnittelun perustana vai ei. Tämä selitti tuota heterogeenisyyttä: teoriaperustaisten ja ei-teoriaperustaisten interventioiden tulosten välillä oli yli kahden painokilon ero (interventio- ja verrokkiryhmien välillä) – teoriaperustaisten eduksi. Näitä tuloksia ei ole vielä julkaistu mutta esitelty tieteellisissä kongresseissa, esim. tutkijatohtori Keegan Knittle viimevuotisessa terveyspsykologian symposiumissa. Muissakin meta-analyyseissa (esim. Webb ym. 2010, internet-pohjaiset terveysinterventiot) on löydetty vastaavia tuloksia: Psykologisen teorian hyödyntäminen ohjelmasuunnittelussa voi parantaa tuloksia.

Olen itse vetänyt käytännössä sekä ohjelmia, joita ei ole eksplisiittisesti suunniteltu teoriaan pohjautuen, että teoriapohjaisesti suunniteltuja ohjelmia. Vaikka toimenpiteet voivat hyvinkin olla teorianmukaisia ja oikeasti olla vaikuttavia (ilmankin eksplisiittistä teoriapohjaa), niin useimmiten teoriaan tiivistyneen tiedon hyödyntämisestä on sekä ajallista että laadullista hyötyä. Teorian käyttö nimittäin lisää systematiikkaa suunnittelutyöhön ja mahdollistaa myös analyyttisemman otteen ongelmaan, jolloin todennäköisemmin osutaan maaliin intervention välitavoitteita määritellessä (”Pitääkö tällä kohderyhmällä lisätä motivaation määrää tai laatua? Vai ovatko jo motivoituneita, ja tarvitsevat keinoja motivaation kääntämisessä toiminnaksi?”). Teoriat tarjoavat myös tukipuut prosessien tutkimiseksi (”Miksi muutos tapahtui? Mitä ohjelman osat olivat tärkeimmässä roolissa?”) ja siten paremman ymmärryksen lisäämiseksi. Lisää teorioista interventioissa voi lukea tästä luvustani (ja toki useista muista lähteistä).

UCL:n professori Susan Michietä mukaillen – emmehän halua, että lääkäri valitsee lääketieteellisen ongelman hoidon ennen vaivan huolellista diagnoosia – miksi olisi OK, että käyttäytymisen muuttamiseksi suunnitellaan interventio ilman käyttäytymisongelman ja kohderyhmän kunnon käyttäytymistieteellistä erittelyä?

Sitä paitsi, kaikissa toimenpiteissä on taustalla jokin vaikuttamisen teoria – sitä ei vain välttämättä ole julkilausuttu. Oma, arkiajatteluunkin perustuva logiikkamalli muutoksen mekanismeista olisi kuitenkin hyvä tiedostaa.

Luennon lopuksi kerroin myös käyttäytymismuutostekniikkojen luokittelujärjestelmää kehittävästä työstä, josta aion blogata myöhemmin, sekä siitä, mitä tähänastisen tutkimusnäytön valossa tiedetään vaikuttavista keinoista liikunnan lisäämiseksi.

Jos et jaksanut tai ehtinyt lukea ylläolevaa, tässä tärkeimmät pointit:

  • Käyttäytymistieteellinen teoria on terveyden edistäjälle silmiä ja näkökulmia avaava ystävä ja tuki!
  • On jo kertynyt ”kovilla” terveysvasteilla mitattuna näyttöä siitä, että psykologisten ja sosiaalipsykologisten teorioiden hyödyntäminen suunnitteluvaiheessa tehostaa ohjelmien vaikuttavuutta.
  • Monitieteinen yhteistyö on kaikkien ilo ja etu. 🙂

 

Nelli Hankonen

 

Blogi pystyyn!

On korkea aika perustaa blogi: näkemysten tiivistäminen twitter- tai facebook-viestiin latistaa ne, keskustelut kollegoiden parissa saavuttavat vain kuuloetäisyydellä olevat, ja mielipidekirjoitukseni sanomalehdissä vaipuvat helposti unholaan.

Haluan nostaa blogissa esille asioita hyvinvoinnin edistämisestä, käyttäytymismuutos- ratkaisujen kehittämisestä sekä tiedepohjaisista ratkaisuista edellisiin. Suomessa tehdään paljon näihin aiheisiin liittyvää, hienoa ja innovatiivista tutkimus- ja kehittämistoimintaa niin julkisella, yksityisellä kuin kolmannellakin sektorilla. Haastava aihepiiri vaatii kukoistaakseen monien tieteen, taiteen ja käytännön alojen yhteensovittamista. Käyttäytymismuutostieteellä ja interventio-osaamisella – joka on omaa ekspertiisiäni – on tässä oma paikkansa. En ole juurikaan löytänyt suomeksi näistä aiheista blogaavia, toivoakseni tämä blogi edistää verkostoitumista aiheista kiinnostuneiden kesken.

Blogini on suunnattu paitsi muille tutkijoille, myös suurelle yleisölle, poliitikoille sekä terveyden edistämisen ja sairauksien ennaltaehkäisyn parissa työskenteleville – ja kaikille, jotka ovat kiinnostuneet motivaation ja käyttäytymisenmuutoksen sosiaalipsykologiaan liittyvistä ilmiöistä, tutkimuksesta ja käytännöstä. Olen tehnyt töitä käyttäytymismuutoksen tutkimuksen parissa yli vuosikymmenen verran – ja käytännön kokemus ulottuu sitäkin pidemmälle. Em. tutkimuskokemus merkitsee tiedeperustaista suunnittelua ja/tai arviointia noin tusinasta interventio-ohjelmista hyvinvoinnin ja terveyden edistämiseksi. Ammennan blogipostauksiin ideoita kantapään kautta oppimastani, sekä useissa tutkimusryhmissä ja kongresseista ahmimastani tiedosta. Otan mielelläni palautetta vastaan sähköpostiini!